Bussikuski Jussin rento hetki Lahdenpohjan satamassa

Hanna Ormio ja Laura Takki lounasristeilyllä

Jaakkiman kirkonmäellä 2007

Jaakko Poutanen 85 vuotta

Jaskan juhlissa tanssittiin

Lukijamatkalaiset kotiin lähdössä

Lukijamatkalaiset Lumivaaran kirkolla 2007

Lukijamatkalaiset

Malinen Valamossa

Aloituspäivän Seminaari

Oulun Kesäjuhlien seminaari valotti uusia näkökantoja karjalaisuudesta ja evakoista.

Karjalaisuus käsitteenä laajeni kertaheitolla laatokankarjalaisuudesta paljon laajemmaksi. Näinhän se pitää olla. Vienankarjalaisia esimerkiksi ei ole muistettu näissä yhteyksissä mainita. Kuitenkin samaa heimoa ja sukuhaaraa edustamme. Vienankarjalaisia tuli sodan jaloista pakolaisina kantasuomeen noin 500-1000 henkilöä. He asettuivat pääosin Perämeren rannikkokaupunkeihin.

Petsamosta evakkoja tuli noin 5000. Heidän joukossaan oli karjalaisia, lappalaisia, venäläisiä ja suomalaistuneita norjalaisia.

Karjalaisuus laajeni seminaarin ansiosta mielissämme huomattavasti. Parissa päivässä tarttui mielen maisemista luennoinneen dosentti Petri Raivon lanseeraama termi, elämäntapakarjalaisuus, kaikkien puheisiin.

Leo Malinen

Kuvat Teuvo Sinerkari

Kuvatekstit:

Kirjailija Mirjam Kälkäjä kertoi, miten petsamolaissiirtolaisten sijoittuminen eri puolille Pohjois-Suomea merkitsi pienten uinuvien pitäjien heräämistä eloon.

Lippua kantamassa Karjalan Liiton hallituksen varapuheenjohtaja Esko Kurvinen Oulusta.

Liput hulmusivat juhlavasti kesätuulessa.

Löysin tämän tunnelmalisen kuvan äitini valokuvien joukosta. Kuvan takana lukee: Juho Ovaskalla Sorolassa. Kuva on otettu ilmeisesti syksyllä 1943.Käynnissä on nauriiden tai perunoiden nosto ja haudukkailla herkuttelu.

Ihme kyllä, muistan kuvan tapahtuman. Olen itse keskellä kyykkivä noin 5 vuoden ikäinen pikkupoika. Vasemmalla herkkua kuorimassa ukkini Matti Jääskeläinen, takana huivipäinen mummini Riitta Jääskeläinen.

Jorma Laapotti

Lahti

Jaska ja sukulaispoika Kari

Karjalassa ei koskaan sada, eikä siellä ole sääskiä!

Näin meille on kerrottu.

Nyt kuitenkin molempia oli osaksemme suotu riittävästi. Ilmat eivät ole mikään este kotiseutumatkalaisille, ei edes hidaste. – Ainakaan jos ikää ja tahtoa on tarpeeksi.

Tahtoa kyllä löytyy moneltakin, vaan kuinka on sen iän kanssa?

Lumivaaran Huhtervussa on Jaakko Poutasen ja hänen ”sukulaispoikansa” Kari Ylösen yhteiset juuret. Jaakko ja Kari eivät olleet koskaan tavanneet toisiaan ennen matkaa. Oulussa asuvan käräjätuomarin ja VR:n töistä pitkän rupeaman eläkkeellä olleen Jaakon tiet eivät olleet aiemmin kohdanneet. Jaakolle kotipaikka, Koukku ja tie sinne Lumivaaran Huhtervussa oli monien matkojen myötä tullut tutuksi. Kari oli Jaakon opastamana paikalla ensimmäistä kertaa. Olin paikalla ns. ”joomiehenä” lähinnä kuljetuksen järjestäjänä ja karhun pelotteena. Olin taas käyttänyt hyväkseni venäläisten ystävieni vieraanvaraisuutta.

Edellisen käyntini jälkeen noin kuukausi sitten, Karjalan heinä oli kasvanut lähes metrin ja taivaasta tasaisena putoava sade piti joka paikan märkänä. Autolla pääsimme noin parin kilometrin päähän kohteestamme. Jalkauduttiin. - Kumisaappaat jalkaan ja mukana olleet kaikki sadevaatteet niskaan.

Jaakko oli varustautunut kävelysauvoilla, tarpeellinen varuste. Jaakko piti jokaiselle tapaamalleen puulle ja tien mutkalle oman puheensa, kaikesta kuulsi rakkaus kotiseutuun ja tuttuihin paikkoihin. Monen kuullun tarinan jälkeen olimme perillä. Tämä tilanne on käynyt tutuiksi useasti omillakin reissuillani.

On ainutkertainen tunne, kun saapuu kotiin. Paikalla ei ollut edes kivijalkoja, mutta pihat, pellot ja maisemat olivat. Metsätöitä oli tehty. Suuri pihakuusikin oli kaadettu ja lähes metrin halkaisijaltaan oleva tukki oli muiden pölkkyjen vieressä. Paikka oli kuitenkin se sama. Näin tuli taas kotipaikkatietoutta siirrettyä nuoremmille.

Olimme sovituista aikatauluista taas myöhässä, muttei tullut mieleenikään hoputtaa näitä Koukun tutkimusmatkalaisia. Karjalainen mies on vahvaa tekoa, seuraavana päivänä lauloimme Jaskalle:

- Paljon onnea vaan...

Leo Malinen

Miklin kirkonmäen maisemaa

Tältä asemalta moni jaakkimalainen lähti evakkoon 1944

Valamon luostarissa toimii kahdentoista ammattilaulajan kuoro. Heistä kolme esitti matkalaisille pienimuotoisen konsertin

Lahdenpohjan satama tarvitsisi peruskunnostusta

Karjalanmatkaajia hiljentyneellä Miklin kylätiellä

Maisema Laatokalle

Kuisminien uudempi talo sijaitsi takana alhaalla näkyvän pienen mäen tuntumassa

Kylämaisemaa Miklistä

Jaakko Poutanen (85-v) kuvattuna Lumivaaran kirkon rappusilla. Hän lauloi mukana lapsikuorossa kirkon vihkiäisissä 1935

Valamon aita

Anu Sandelin: Jaakkimasta Ouluun

- Kävin tänään täsmälleen omalla syntymäpaikallani. Toivoisin, että paikkoja olisi hoidettu paremmin. Talostamme oli viety jopa kivijalan kivet muualle. – Oululainen Anu Sandelin (os. Sinkkonen) kertoi olevansa toista kertaa käymässä syntymäsijoillaan vuoden 1944 jälkeen. Tuntemukset olivat vahvoja, jopa hiukan vihaisia, sillä syntymäseutujen raunioituminen masensi mieltä.

Kotipaikan nimi oli Massinkallio. Laatokan rantamilla olevasta kotipaikasta oli toista kilometriä matkaa Miklin kylällä sijainneeseen kouluun. Koulun raunioilta löytyy vielä raput ja osa kivijalkaa.

Muistikuvat alueesta olivat yllättävän totuudenmukaisia, toteaa Anu Sandelin. - Mäet ovat muistikuvia korkeampia. Laatokan rantamille ovat tyypillisiä jyrkät kalliorinteiset mäet, joita on nähtävissä eri puolella Jaakkimaa. Mäet ja laaksot vuorottelevat maisemassa.

Hän kertoi evakkotaipaleen ja kodin menettämisen aiheuttaneen juurettomuuden tunnetta. - Karjalaan oli ikävä. Maisemassa ei ollut mäkiä, joissa olisi voinut lasketella. Ei ollut järvimaisemia.

Karjalaisiin suhtauduttiin aluksi myös varauksellisesti, joka osaltaan vaikutti kotiutumiseen.

Anu Sandelinin juuret ovat vahvasti Jaakkimassa.

Jouko Kuismin

Jaakkima

Hallintotieteiden lisensiaatti Arto Kaupin väitöskirja ”Potilastiedot ja poliisin tiedonhankinta. Tutkimus terveydenhuollon luottamuksellisuuden suojan ja potilaan yksityisyyden suojan suhteesta poliisin potilastietoihin kohdistuviin tiedonhankintavaltuuksiin” tarkastettiin Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa perjantaina 25.5.2007.

Arto Kauppi on toiminut opetustehtävissä Lapin yliopistossa vuodesta 1997 alkaen. Tällä hetkellä hän toimii Lapin yliopiston julkisoikeuden lehtorina. Hänen erikoisalaansa on lääkintäoikeus, erityisesti potilaan oikeusasema.

Väitöskirjan lukuisat esimerkit ja teoreettinen tausta auttavat terveydenhuollon asiakastehtävissä, hallinnossa ja valvonnassa toimivia sekä potilasasiamiehiä ja poliisia salassapito- ja tiedonhankintasäännösten tulkinnassa ja soveltamisessa.

Artolla on äidin puolelta karjalaiset juuret: äidin isä, Viljo Ahokas oli Lumivaaran Harvion kylän Timonsaaren Ahokkaita, Katri ja Jaakko Ahokkaan poika. Sotien jälkeen Viljolla oli maatila Keminmaassa. Siellä syntyi Arton äiti Anneli, jonka puoliso Pekka Kauppi on kotoisin myös Keminmaalta. Arto on syntynyt Vihannissa.

Avajaisohjelma avasi kiinnostavalla tavalla siirtoväen ja vastaanottajien tuntoja, huomioi lähes unohtuneet pohjoisen evakot ja paalutti Oulun ja pohjoisen paikallishistoriaa.

Karjalaisen monisatatuhantisen siirtoväen kodin luovutuksen, elämänmuutoksen ja uusille paikoille asettumisen ongelmien ja onnistumisten jalkoihin on jäänyt ja unohtunut muutaman tuhannen Sallan, Kuusamon ja Petsamon siirtoväen samanlainen kohtalo – sama kaipuu. Suuret massat ja iloinen, ulospäin suuntautunut luonne on tehnyt Karjalan asian tunnetuksi kaikkialla, mutta pohjoisen evakkojen lapset kyselivät sodan jälkeen, mitä me sitten olemme ja mikä on meidän asiamme. Näin muisteli Oulun kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Matti Pikkarainen toivottaessaan juhlaväen tervetulleeksi.

Karjalan Liiton liittovaltuuston puheenjohtaja Matti Puhakka  totesi, että karjalaisuus on rakkautta heimoon, isänmaahan ja kulttuuriin. Karjalan Liiton tulevaisuus on niin siirtokarjalaisten kuin rajan tällä puolella syntyneitten ja heidän jälkipolviensa iloisessa yhdessäolossa ja tekemisessä, johon nuoretkin haluavat tulla mukaan.

Oulun historiaa tervaveneineen, Vienan karjalaisineen, tiernapoikineen, sota-aikoineen, saksalaismorsiamineen ja evakoiden tulona ja asettumisena kuvasi ihmeellisen hienolla tavalla juhlakuvaelma - historian, elämän ja ihmisen mittaisten tuntojen virtaa.

Ihmiset – toistanne ymmärtäkää. Kiitos oululaisille hienoista ja ajattelemisen aihetta antavista juhlista!

Tea Itkonen

Lapsuutemme onnenpaikka – Merjä

Paikka oli suuri maalaistalo, sukunimeltään Väisänen. Se sijaitsi noin 10 km Jaakkiman asemalta, meitä eteenpäin. Tutustuttiin talon väkeen sillä tavalla, että Merjän emäntä (häntä kutsuttiin niin, vaikka oikea nimi oli Anna Väisänen) teki voit kotona. sitä hän kävi talosta taloon myymässä Lahdenpohjassa 4 mk/kg. Meillä oli tinki 4 kg viikossa!

Meillä ensimmäisen kerran myyntireissulla käydessään hän näki Mairen ja ihastui ikihyväksi. Häneltä oli kuollut tytär, ja tämä tyttö muistutti Mairea. Niin hän ystävystyi kanssamme, oli usein yötäkin.

Saimme käydä heidän maatalossaan, varsinkin kesäisin siellä säännöllisesti vietimme viikon, pari. Talo oli keltaiseksi maalattu. Siinä oli tupa, sali ja isännän kamari. Salissa oli valkoiset pitsiverhot ja suuri palmu. isännän kamarissa iso, tumma kirjoituspöytä ja seinäpuhelin.

Talous- ja ulkorakennukset olivat tavanomaisia riihineen, navettoineen, lampoloineen jne. Paras oli kuitenkin ihanalta tuoksuva savusauna.

Lehmiä oli viisi. Illalla yhdeksän maissa niitä alettiin odottaa kotiin saloilta. Jo kaukaa alkoi kuulua kellonkalkatus – Ihanalla, johtajalehmällä oli kello kaulassa.  Muita nimiä olivat Hertta ja Komia.

Lampaita oli iso lauma. Mustia ja valkeita, ainakin yksi pässi ja pikkuruisia vuonia, jotka kieppuivat emojensa ympärillä. Niille taittelimme syötävää, lepistä lehtikerppuja, ruislyhteitten tapaisia sidoksia. Ne kuivattiin talven sapuskaksi.

Hevosia oli muistaakseni kaksi. Koira ja kissa kuuluivat taloon, samoin vasikoita.

Kuin kruununa tämän ihanan paikan yllä olivat metsälammet. Niitä oli useita noin kilometrin etäisyydellä talosta. Ne olivat tyyniä, rauhallisia lampia, joissa kasvoi valkoisia lumpeenkukkia ja keltaisia ulpukoita. Rannalla pestiin pyykkiä, soudeltiin, uitiin ja ongittiin.

Eikä romantiikkaakaan puuttunut – nuoripari siellä souteli ja unelmoi tulevaisuudestaan. Tyttö oli Aili ja poika naapurista. Mutta talojen välit olivat kuin ”Romeossa ja Juliassa”. Tyttö oli varakkaasta talosta ja poika oli köyhä, niinpä ei nuorten seurustelua suvaittu. Mutta ei se heitä haitannut! Siellä he vain soutelivat.

Kerrottiin, että tytön isä palkkasi Mirjan vahtimaan nuoria kymmenestä markasta. Mirja lupasi pitää tarkkaa seurantaa, minkä varmasti tekikin, sillä myös nuoripari maksoi hänelle samasta työstä, ettei isä tule häiritsemään! Näin naureskeltiin – lieneekö perää?!

Sellainen oli Merjä.

Kuva: Lypsy

Marja Huoviala

Elämää Mattikallion talossa Liukosuolla

Erään Rapon sukuhaaran tarina II

Heinäkuussa v.1938 taloon tuli murheellinen viesti, äitini oli joutunut Lahdenpohjan vaneritehtaalla onnettomuuteen. Heti ei tiedetty, kuinka pahasti hänelle oli käynyt. Äiti kiidätettiin Sortavalan sairaalaan. Minulle ei heti kerrottu asiasta, haluttiin säästää lasta – jos vielä olisi toivoa. Vaistosin jotain pahaa tapahtuneen, en uskaltanut kysyä, mitä se oli? Äitini ei selvinnyt, vaikka ennen kuolemaansa hän tuli tajuihin ja oli kysynyt minua, näin hoitajat ovat kertoneet. Mummoni kävi sairaalassa, ne käynnit olivat hänelle raskaita, nuori Jalmari oli kuollut samassa sairaalassa v. 1918.

Viimeisen kerran näin äitini, kun saatoin häntä linja-autolle Liukosuon tienhaaraan, hän oli menossa Lahdenpohjaan töihin. Oli heinäkuinen sunnuntai-iltapäivä, viikko ennen onnettomuutta. Äiti kysyi minulta, mitä toivoisin hänen tuovan minulle kauppalasta? Olin lehdessä nähnyt kuvia pikkutyttöjen laskoshameista, minua vähän ujostutti pyytää sellaista. Äiti lupasi tuoda hameen. Voi kuinka onnelliseksi silloin tulin ja kun äiti lupasi vielä jäädä lomalle ja heinätöihin. - Seuraavan kerran näin äitini arkussa, pää käärittynä valkoisiin sideharsoihin.

Uusi elämä

Äitini haudattiin 30.7.1938. Hautajaispäivänä syntyi surutaloon uusi elämä. Tätini Anna oli tullut hautajaisiin miehensä Jaakon kanssa, mutta ei päässyt haudalle, kun synnytys alkoi. Veikko lähti kiireesti hakemaan kätilöä. Kun tulimme haudalta kotiin, poikavauva oli syntynyt, joka sai myöhemmin nimekseen Pertti ja hänestä tuli mummon silmäterä. Pertti syntyi talon uuteen saunaan, joka saunakamareineen näytti pieneltä punaiselta mökiltä.

Kolme enoa

Kolmesta enostani muistan lukuisia asioita, he kaikki olivat minulle hyvin tärkeitä.

Uuno-eno oli leppoisa, isällinen ja vähän haaveilevakin. Saimi taisi olla se perheen moottori. Heille syntyi sodan jälkeen Alavudella kaksi lasta, Jorma ja Sirpa. Enon mieli paloi takaisin ”rapakon taakse”, jonne oli jo aiemmin Alavudelta muuttanut Saimin sisar Helli miehensä Olavi Ahokkaan ja Mauri pojan kanssa. Muutto toteutui, Uuno eno ja Saimi lähtivät Kanadaan v.1960, samaan paikkaan, joka nykyisin on nimeltä Thunder Bay. Jorma kuoli siellä nuorukaisena auto-onnettomuudessa kohta isänsä Uunon kuoleman jälkeen v. 1973. Sirpa on naimisissa Randy Hantan´in kanssa ja heillä on neljä lasta.

Kalle-eno saavutti 95 vuoden iän 13.11.2006. Hän oli tiettävästi vanhin Rapo-suvun jäsen. Kalle sai kutsun iäisyyteen 8.6.2007. Hän ehti olla Alavuden terveyskeskuksessa vuodepotilaana pitkälti toistakymmentä vuotta. Kalle laskettiin samaan hautaan, johon oli haudattu hänen äitinsä, minun mummoni, Alviina Rapo v. 1954.

Kalle oli perheetön, Veikko-veljen poika Jarmo oli Kallen luottohenkilö, Jarmo järjesti hautajaiset ja muistotilaisuuden kotonaan, me kaikki sisarten lapset olimme paikalla.

Kalle sokeutui myöhemmin, silti hänellä säilyi myönteinen suhtautuminen elämään. Eräs hetki jäi pysyvästi mieleeni vuosia sitten, kun vein terveyskeskukseen hänelle ruusukimpun, Kalle otti sen käteensä ja tuoksutteli, kysyi sitten – ”minkä värisiä ruusut ovat”. Karjalassa käyntien jälkeen kerroimme hänelle kotipaikan kuulumisia ja kysyimme - muistatko korkopellon? Kalle hymyili ja tuli iloiseksi. Mikä oli se Kallen korkopelto? - Kalle oli kova tekemään töitä ja raivasi nuorena miehenä koivikkoon lisämaata, vaikka se ei enää ollut tarpeenkaan ja risti sen sitten korkopelloksi”, isällä kun vielä oli lisämaan ostosta lainaa jäljellä.

Kalle oli hyvä oppimaan kansakoulussa ja hänelle kehittyi myös kaunis käsiala. Vähitellen alkoi ilmetä näönheikkoutta, hän ei kuitenkaan halunnut silmälaseja - kaveriporukassa voidaan ”rillipäätä kiusata”. Silmälaseja hän ei suostunut myöhemminkään käyttämään, silti hän harrasti lukemista, historia kiinnosti, mutta myös monet muut asiat. Muistan, kun kotitilalla Karjalassa Kalle eno opetti minulle ”tähtitiedettä”, pohdimme kuunkiertoa ja ihastelimme pimenevän taivaan tähtikuvioita, hän tiesi myös tähtikuvioiden nimetkin.

Jatkosodan aikana Rovaniemellä Kalle joutui polkupyörän kanssa humalaisen autoilijan yliajamaksi, vasen jalka ruhjoutui, eikä enää koskaan tullut täysin kuntoon. Kodinperintönä hänellä oli jo nuoresta pitäen kristillinen elämänkatsomus, joka kantoi häntä läpi elämän vaikeimpienkin aikojen yli.

Veikko-enon muistan lapsuudessani vähän poikaviikarina. Hänellä oli joskus tapana kujeilla ja kiusata minua, pisti kiviä leikkipuvun housuihin, sanoi, ”sinulla on kakat pöksyssä”. Juoksin tupaan itkien ja kerroin äidille tai mummolle, että ”Veikko kiusaa”. Hän sanoi minua joskus ”Sintkaksi”, josta en tykännyt. Hän oli keksijä luonteeltaan, syntyi kaikenlaista härveliä pihaan, joskus hyödyllisiäkin, mm. vesivoimalla käyvä tahko pieneen koskeen ja paljon muuta.

Sodan jälkeen Veikko meni naimisiin Anni Laitilan kanssa, kotoisin Merijärveltä, muutti myöhemmin Alavudelle, jonne rakensi uuden talon. Heille syntyi kaksi poikaa, Juhani ja Jarmo. Pojat ovat tulleet isäänsä, on tekniikka hyppysissä ja käsistään taitavia. Minulle nämä pojat olivat kuin pikkuveljiä, ja ilokseni pääsin Jarmon sylikummiksi. Veikko ehti olla leskenä pitkään, vuonna 2001 tuli hänen vuoro lähteä. Veikko enon usko oli myös lapsuuskodin perua. Veikko kertoi minulle, että häntä lapsena kiusattiin, kun isä ja äiti olivat uskovaisia ja kotona veisattiin. Hän kertoi myös olleensa hyvin yksinäinen lapsi, viihtyi luonnossa ja piti eläimistä. Me serkut kaikki rakastimme ja kunnioitimme häntä, hän oli meille suvun Patriootti.

Sinikka Guménius (os. Rapo)

Juhlat pidettiin Jämsän Kristillisellä opistolla 11.7 2007. Marjamäen ja Kesvalahden karjalaisjuuriset Kaartiset pitivät omia juhliaan samoihin aikoihin, mutta osanottajia oli silti 45 henkeä ympäri Suomea. Joukkoon mahtui vauvaikäisiä, teinejä sekä vanhempaa väkeä.

Juhlan pääesiintyjä oli lastenlääkäri Leena Kaartinen. Hän kertoi sanoin ja kuvin elämästään ja työstään Afganistanin keskisellä vuoristoalueella, jossa hän on vaikuttanut vuodesta 1971 lähtien. Mieleenpainuvan esitelmän jälkeen hän vastaili runsaisiin yleisön kysymyksiin. Leena Kaartinen valittiin Time-lehden 37 eurooppalaisen joukkoon jotka ovat eniten parantaneet maailmaa vuonna 2005.

Leenan setä oli kuuluisa saksofonisti Josef Kaartinen.

Esitelmiä pidettiin ja todettiin lisääntyneistä DNA-tiedoista selkeätä viestiä suvun alkuperästä ja siitä hyvin pienestä erosta savolaisten ja karjalaisten välillä.

Vuosikokous sujui vanhalla rutiinilla. Ainoa muutos hallituksen työskentelyssä oli Pirjo Kaartisen hyväksyminen seuran sihteeriksi. Markus Kaartinen on estynyt vuodeksi toimimasta seuran esimiestehtävissä opintojen vuoksi. Häntä tuuraa varaesimies Aarno Kaartinen.

Ensi vuonna valitaan uusi hallitus seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi. Todennäköisesti juhlat pidetään Rautavaaran Metsäkartanossa. Tarkoitus on saada mukaan Kainuun, Perä-Pohjolan, pohjoisen Ruotsin ja Lapin Kaartisia.

Tiedämme, että heitä on runsaasti.

Aarno Kaartinen

Laatokan Karjalan vaaroilta Satakunnan aukeille -kirjan lopulliseen muotoon kirjoitti Kokon sisaruksista nuorin, Hannu Kokko (vas.). Lumivaarassa syntynyt Kalevi on puolestaan esikoinen, jolta suvusta kertovaan kirjaan saatiin paljon tietoa.

Pieni poika, melkein neljän, ei jaksa enää kuunnella. Lähisuku on kokoontunut juhlimaan syntymäpäiviä ja erään kirjan julkistamista.

Aikuiset istuvat telttakatoksen alle kannettujen pöytien ympärillä. Kun poika pääsee katoksen ovelle, terästää hän kuuloaan. Puhetta pitänyt mies sanoo Lumivaara.

Poika ymmärtää sanan pienellä kirjoitettuna. Hän jähmettyy paikalleen, katsoo ylös, ojentaa kädet sivuilleen kämmenet ylöspäin.

- Lumivaara, pieni mies parkaisee ja juoksee takaisin äitinsä luokse.

Hetken äiti joutuu selittämään. Todellakaan - keskellä kesää ei ole pelkoa lumisateesta.

Oma tarina paperille

Miten Lumivaara liittyy Ulvilassa vietettyyn kesäjuhlaan?

Paikalla on Kokkojen sukua. Heidän juurensa ulottuvat muun muassa Lumivaaran Oinaanvaaran kylään.

Juhlan yhtenä syynä on puolestaan se, että Eino ja Hilma Kokon elossa olevat lapset ovat kirjoittaneet kirjan Laatokan Karjalan vaaroilta Satakunnan aukeille. Kuusi sisarusta sai taannoin ajatuksen tallentaa vanhempiensa ja perheensä tarinan paperille. Näin jälkipolvillekin selviäisi, mistä vanhemmat ja isovanhemmat ovat kotoisin.

- Jos joku sukulaisistamme olisi 200 vuotta sitten kirjoittanut vastaavanlaisen kirjan perheestään, kuinka kiinnostavaa luettavaa se olisi nyt, yksi sisaruksista, Tapani Kokko sanoo.

Tapani ja muut sisarukset arvelevat, että kirja kiinnostaa viimeistään muutaman sukupolven kuluttua, mutta kyllä kirja kuluu jo nykyistenkin perillisten käsissä.

Kokon sisarusten kirjan ansiosta muistot Lumivaarasta, Hiitolasta ja evakkomatkasta säilyvät nyt myös jälkipolville.

Teksti ja kuva: Tiina Kokko

Lyyrinen sopraano

Anneli Malkki julkaisi CD:n

Laulaja, laulunopettaja Anneli Malkki, jonka juuret on Jaakkiman Iijärvellä, julkaisi CD-levyn, jolla häntä säestää pianisti Massimo Morelli. Laulajattaren neljäs levy on nimeltään Popular Songs and Lyric Arias (Suosittuja lauluja ja lyyrisiä aarioita).

Levyllä on monen säveltäjän teoksia, mm. Tosti, Puccini, Sibelius, Merikanto ja Lehár. Laulut on äänitetty usean vuoden aikana, vanhin v. 1995 ja useimmat 2004-2005. Kappaleet Anneli Malkki on itse valinnut ja osan on ehdottanut pitkäaikainen yhteistyökumppani, pianisti Massimo Morelli.

Levyä voi tilata Anneli Malkilta, puh. (05) 212 724.

Mie se käinki itkemässä,

itkemässä issäin maila.

Istuin siinä rappusiila,

istuin illan, suulle uamun.

Nyhin nyyhkeet pientareista,

lapon naurun rantaveistä.

Katsoin taimet, tallotutkii;

vesakoiks jo juuret versoi,

kukkarinteet kuiskuttelvat:

Miss' siun tuppais,

miss' siun luppais?

Ylisille mie jo juoksin,

etsin aittaa, luhtii etsin...

käyvä leikin laitumille,

latusilla laulun soija,

Laatokalla, lainehilla

liplatella kuutamolla,

kallioista kaiutella,

jot on onni kartanolla;

Reuskulassa saanha olla!

Va, olki lutti luvatta!

Seinittä se seiso siinä!

Hirretönnä, hiiskumatta!

Lakenaa vai koivun latva,

ovenaa vai tuulen huilu...

Tuski tunskaa nyt se minnuu,

tuski lastaa lattialla,

kapaloissa kieriväistä...

Lastaa polvenkaa paenneen!

paljasjalkaa,

paljaspiätä,

kurottujjaa rappusiltaa,

nuorimmaistaa, tuski taintaa,

rihmoa juurakon uuven,

mie se luulin

uupuneena.

Itkeneenä ihmettelin.

Luulin muuta, tietämättä,

suamatta sannaakaa suusta,

riemun juurta riepotella

tulokasta onnitella:

Näitä maita, maisemiiki,

kysymättä kenkät käivät,

kule sie nyt kuulevana,

mite loiskaa Laatokalla,

mite toistaa koivuin alla,

kiitos kaiken kaitsijalle,

ulapalta Luojan virski,

säveliksi huiluin soija,

kujasille kunniaksi,

käsityksi miunkii käyvä,

niiko muamo, muino teillää,

laulunlieve lentehillaa,

tanssin kaiku askelissaa,

kumu vaik' ol kuusikossa,

sota siipinä suhiski...

Sortavala seivästetty...

Valta nii vieraala vahva!

Niipä käinki mie kysymää,

kotoselta pihapuulta:

Lienöö vielä vastaksija,

löylyy lyyvä,

lustii muistin?

Eikä henno vait se olla,

vuottaa vaikka vuoron tulla

käyvä itse vitsasiksi

norjana illassa taipuu,

silitellä miunki selkää,

tunnustella lauvepuula,

kapalosta josko kasvo

aito naine naitavaksi,

näile maile mansikkaine,

sulosuine, kuuliaine,

pienhä nii pentuna olin.

Pienhä nytki nyyhkimässä,

pyyhkimässä poskipäitä,

maila tuaton tuumimassa,

nuuhkimassa, nukkavieru.

Hilkka Pulli

Mikä tämä on?

Viime numerossa oli kuva-arvoitus, joka olikin aika hankala arvattava. Kukaan ei arvannut oikein. Kuvassa oli ns. kissakontti, joka on tehty pikkuvasikan nahasta. Lumivaaran Oinaanvaarassa 1930-luvun puolivälissä Lauri Kaartinen on sen valmistanut. Hän ketti vasikan, jonka paino oli noin 11 kg ja valmisti siitä saumattoman kontin. Kontin omistaa Kalevi Kokko Ulvilasta. Hänellä oli kontti mukana viime kesänä Haminassa lehtemme 100-vuotisjuhlassa,

jossa se on kuvattu.

Kaikkien vastanneiden kesken arvottiin Jaakkiman Sanomien kovakantinen juhlakirja ja sen voitti Aune Kaartinen Klaukkalasta.

Tällä kertaa kuvassa on metallinen ”työkalu”, mutta mihin sitä on käytetty? Tulitikkulaatikko on kuvassa esineen koon arviointia varten. Jälleen arvomme vastaajien kesken yllätyspalkinnon.

Toimitus

Tilaushankintakilpailu julistettiin

Paikallinen lehti oli hyvin tiedottanut Karjalaisista kesäjuhlista, joten uusiakin tuttavuuksia solmittiin tapaamistilaisuudessa.

Satapäinen joukko osallistui lukijatapahtumaamme Oulussa,

lämmin kiitos kun tulitte.

Tuttu puheensorina täytti Pohjankartanon koulun auditorion, kun pitkästä aikaa tavattiin.

Puheenjohtaja Martti Nuikka julisti tilaajakilpailun avatuksi. Jokainen, joka hankkii 6 uutta tilausta, saa oman vuosikerran ilmaiseksi.

Eniten tilauksia tammikuun puoliväliin mennessä hankkinut pääsee ilmaiseksi ensi kesän lukijamatkalle Jaakkimaan, joten muistakaa kirjoittaa kuponkiin tai sähköpostiin asiamiehenä toimivan nimi, jotta kaikki tilaukset kirjataan oikein!

Lukijatapaamisen järjestelyt oli hoitanut Lumi-Säätiö, kiitokset Heikki Sihvoselle. Onneksi ennakkoon varattu määrä piiraita riitti!

Ensi kesänä tavataan Tampereella!

Irma Sinerkari

Kuva Teuvo Sinerkari

Karjalaiset kesäjuhlat Oulussa

Karjalaiset kesäjuhlat Oulussa

Professori Lasse Pöysti hauskuutti yleisöä lapsuusmuistoillansa Sortavalasta.

Päiväjuhla oli aloitettu Karjalaisten laululla ja puheenvuoronsa aluksi Lasse Pöysti kertoi miten kiitollinen ja herkistynyt hän oli, kun sai laulaa sen laulun yhdessä karjalaisten kanssa, juhlan tunnelma oli yllättänyt hänet ylitsevuotavaisella lämmöllään.

Pikkupoikana Lasse Pöysti asui Sortavalassa ja hän muisteli hyviä naapureita ja opettajia. Vilkas poika unohtui usein liian kauaksi aikaa laskemaan Laatokan rantapenkereelle mäkeä ja kotimatkalla piti rukoilla, ettei äiti olisi vihainen. ”Kansallispankin kulmalla rukous vielä auttoi, mutta jos aloitti vasta ortodoksikirkon kohdalla, äiti oli koko illan vihainen”, hän kertoi.

Laukkanen päätössanoissaan toivoi, että koko luovutettu alue voitaisiin avata matkailulle ja että esi-isiemme hautarauhaa kunnioitettaisiin. Laukkanen esitti, että hautausmaat ja muistomerkit siirtyisivät Pietarin suomalaisen seurakunnan haltuun. Näin turvattaisiin myös niiden suojelu.

Matkaansiunaamisten jälkeen oli hyvä todeta, että ensi vuonna tavataan Tampereella!

Kiitos Oulu

Irma Sinerkari

Hyppy eilispäivään Lapinlahdella, Alapitkän kylässä. Asutusmuseossa siirryt sotien jälkeen syntyneiden asutustilojen elämään – maalaisarkeen, johon liittyvät satojen tuhansien nykysuomalaisten juuret. Sisarukset Yrjö ja Anni Mure tulivat Salmin pitäjästä sodan jälkeen ja heidän kotinsa nyt museona. Alapitkän kylä on ollut evakoiden tukikohtana jo aiemminkin, silloin kun vuosina 1918-22 Vienan karjalaisten pakolaisuus kohdistui Pohjois-Suomeen.

Museo avoinna kesäisin 15.6. - 15.8.

Keskittymistä

Ajatuksen voimasta paljon keskustellaan. Luin kesällä ajatuksen: ”Se mihin keskityt, lisääntyy”. Kun keskitymme hyviin asioihin, näkemään toisissa hyviä puolia ja jopa kertomaan niistä heille, hyvä olo ympärillämme lisääntyy. Kun kuuntelemme hyviä uutisia ja vältämme juorujen vatvomista, asialliset uutiset saavat enemmän tilaa. Kun ajattelemme positiivisesti Karjalan kysymystä, lopputulos voi olla kaikkien kannalta hyvä. Karjalalle on vain hyväksi, kun ihmiset molemmin puolin rajaa haluavat Karjalalle hyvää. Kesän mittaan moni ryhmä on saanut ihailla Karjalan kaunista luontoa ja joskus ehkä hieman uhkaavaakin Laatokkaa.

Oscar Wilden lentävä lause lienee tänäkin päivänä totta: Anna aina anteeksi vihollisillesi, sillä mikään ei voisi ärsyttää heitä enemmän.

Sinustako päätoimittaja?

Haluatkoa kuunnella muita? Haluatko talteen heidän kertomansa? Osaatko poimia kertomuksista laajempaa lukijakuntaa kiinnostavat asiat? Jos vastasit kaikkiin kyllä, sinussa on päätoimittaja-ainesta! Tervetuloa harrastamaan! Kun olen 8 vuotta harrastanut lehden toimittamista, on aika antaa vastuu muille. Olen kehittänyt lehteä parhaan taitoni mukaan ja tilaajamäärä on pysynyt samalla tasolla, vuosittainen poistuma on saatu korvatuksi uusilla tilaajilla. Lukijat ovat kiinnostuneet karjalaisesta kulttuurista, esi-isien asuinsijoista ja elämästä, sukujen ja entisten pitäjien historiasta sekä nykypolvien edesottamuksista, saavutuksista ja tunteista.

Mihin suuntaan lehteä halutaan ensi vuonna kehittää, on seuraavan päätoimittajan ja tulevan hallituksen yhteisesti päätettävissä.

Kesäisin terveisin

Irma Sinerkari

Opettaja oli koulussa kysynyt karjalaistytöltä, millaista työtä hänen isänsä teki. Tyttö vastasi, että ”hää vaan tuppii täppii”. Taidatkos sen selkeämmin sanoa. Lieneekö opettajan ymmärrys isän ammatista lisääntynyt, en tiedä.

Kun syksy ja talvi alkavat taas lähestyä, saattaa jollakulla toisellakin olla kanssani tarve mökin vuotokohtien tilkitsemiseen, ettei lämmitys aikanaan menisi harakoille. Eli tuppiin täppimistä tarvitaan edelleen.

Täällä kylmässä pohjolassa tarvitaan lämpöä moneen asiaan erityisesti keskinäisiin ihmissuhteisiimme. Ajattelen, että sillä alueella me karjalaiset olemme aina olleet vahvoja. Mutta kaikkien evakkojen asuma alueilla eivät lämpimät naapurisuhteet taida olla mitenkään itsestään selvyys. Uusissa oloissa moni on joutunut toteamaan, ettei täällä olekaan niitä naapureita, jotka pyytämättäkin olisivat halunneet tulla kylään jakamaan kuulumisia. Joku toinen taas kertoo samalta alueelta, että hän on saanut erinomaisen asuinalueen, kun hänellä edelleen on paljon ystäviä ympärillä kuten ennen Karjalassa.

Apostoli Pietari sanoo elokuun ensimmäisen sunnuntain epistolassa: ”Olkaa nurkumatta vieraanvaraisia toinen toisillenne”. Kas siinä on verraton lämmön lisäysohjelma ihmissuhteisiimme.

Jos huomaamme läheisyyden ja ystävyyden karanneen avioliitostamme tai työpaikalta tai jopa seurakunnastakin, kylmyyden vuotokohtiin on puututtava. Pietarin ohjetta voisi ehkä noudattaa vaikkapa näin: Ensin hetkeksi muuttamaan puutarhan tai metsän antimia - niitähän nyt taas riittää -piirakoiksi tai muiksi herkuiksi ja sitten kutsumaan sitä tuppisuuta lähimmäistä maistiaisille sekä jakamaan kuulumisia. Pian siinä lämpö ja ystävyys alkavat lisääntyä.

Taivasosaa vieraanvaraisuudella ei toki ansaita, mutta monen harmaa ja pilvinen päivä saattaa muuttua kyllä aurinkoisemmaksi. Jos taas seurakunnassamme on näitä lämmön lisääjiä, se voi kyllä johtaa avoimempaan yhdessäoloon, kipujen ja tarpeiden jakamiseen ja rukoukseen, jopa sielunhoitoon. Silloin ovatkin jo avautumassa ovet Jumalan iankaikkisiin lahjoihin.

Oikein lämmintä syksyä sinulle Simpeleen järven rannalta Karjalan koivikosta toivoo

Jouko Paukkunen

Lumivaaralaisjuurinen
Euroopan Keskuspankin virkamies

Tohtori Mika Kuismanen

Muuttaminen kahden pienen lapsen kanssa Saksaan ei tietenkään sujunut ilman ongelmia. Sosiaalinen verkosto puuttui ja maan tavat vaativat opettelua.

Meille on aina ollut selvää, että palaamme Suomeen.

Olen käytännössä viettänyt koko lapsuuteni Pihlajarinteellä, jonne vanhempani olivat rakentaneet omakotitalon 1960-1970-lukujen vaihteessa.

Minulla on, kuten edellä kävi ilmi kaksi vanhempaa siskoa, Eija ja Elina. Minulla on siis käynyt tässä suhteessa hyvä tuuri; vastuu kotitöistä lankesi etupäässä heille. Tämä tietysti aiheutti hieman kateutta siskojen suunnalta, ymmärrettävästi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat hyvin turvallista aikaa. Vanhemmiltani riitti aina, kannustusta ja taloudellista tukea harrastuksiani kohtaan ja lisäksi minusta tuntuu, että minulle suotiin hieman enemmän vapauksiakin kuin siskoilleni (sekin vielä!).

Koska ikäero siskoihini on 5-6 vuotta, niin lapsena en heidän kanssaan paljon leikkinyt, mutta eipä se paljon haitannutkaan, koska kylällä oli paljon ikäisiäni kavereita.

Ulkomaita yksin ja yhdessä

Työelämä Suomen Pankissa ei jatkunut vuotta pidempään, sillä syksyllä 1995 sain mahdollisuuden lähteä Lontooseen tekemään väitöskirjaa. Vietin kolme vuotta University College Londonissa. Nämä vuodet olivat mahtavia, sekä opintojen että hauskanpidon suhteen.

On oma vika jos Lontoossa ei viihdy!

Lontoon vuosien jälkeen palasin takaisin Suomen Pankkiin. Ostimme myös silloisen kihlattuni ja tulevan vaimoni, Eeva Kristiinan, kanssa rakenteilla olevan talon Espoon Laaksolahdesta, joten omasta ja myös vaimoni kohdalta paluu juurillemme Espooseen lähelle synnyinsijojamme oli tapahtunut. Vuoden 1998 kesällä menimme naimisiin. Samoihin aikoihin vaimoni valmistui lääkäriksi. Vuonna 2001 saimme ensimmäinen lapsemme, Elli-tytön.

Vuonna 2003 syntyi toinen lapsemme Aaro. Aaro oli vain viisi viikkoa vanha, kun muutimme Saksaan Frankfurtiin. Juuri ennen Aaron syntymää olin siirtynyt töihin Euroopan Keskuspankkiin (EKP). Muuttaminen kahden pienen lapsen kanssa Saksaan ei tietenkään sujunut ilman ongelmia. Sosiaalinen verkosto puuttui ja maan tavat vaativat opettelua.

Ensimmäinen vuosi oli raskasta aikaa, mutta sittemmin olo täällä on alkanut maistua. Itse olen ollut EKPssa työskentelyyn tyytyväinen. Täällä olen saanut tehdä vastuullista työtä rahapolitiikan kiehtovassa maailmassa. Elli ja Aaro ovat oppineet saksan kielen jo kohtalaisen hyvin ja elämisentasossa ei ole valittamista.

Tulevaisuuden  suunnitelmia

Huolimatta edellä kerrotusta koti-Suomi vetää kuitenkin puoleensa. Suomessa on kuitenkin kaverit, vanhemmat, siskot ja muu sosiaalinen verkosto.

Tämä on jo osoitus juurien merkityksestä, ainakin meidän kohdallamme. Meille on aina ollut selvää, että palaamme Suomeen. Olen neuvottelemassa muutamasta paikasta Suomessa ja todennäköisesti muutamme takaisin Espooseen tänä kesänä. Tulevaisuudelta odotamme ennen kaikkea sitä, että lapsemme pysyisivät terveinä ja saisimme heidät saatettua turvallisesti maailmalle.

Mika Kuismanen vuonna 2006 joulumarkkinoilla Frankfurtissa Aaro-poikansa kanssa.

Leo Malinen

Nro 8/1912

Viikon varrelta

Paloviinavero v. 1912

Senaatti, johon ministerineuvosto nyttemmin on yhtynyt, on, kuten tunnettua ehdottanut, että paloviinavero, joka nykyään on 2 mk. litralta, alennettaisiin tulevaksi vuodeksi Smk:aan 1:80. Ehdotustaan senaatti perustelee sillä, että kotimaisella paloviinavalmistuksella nykyisen veromäärän ollessa voimassa on vaikea kestää kilpailua ulkomaisten halpojen väkijuomain kanssa. Tulon paloviinaverosta v. 1913, laskettuna á mk. 1:80 litra, senaatti arvioipi 10,450,000 mk:ksi.

Nro 21/1912

Valokuvaustani suosittelen arv. yleisön käytettäväksi kauppias A. Ahokkaan perill. talossa Jaakkiman Lahdenpohjassa. Huom.! Koti-ottoihin lähtisin mieluummin pyhinä, jälkeen klo 4 i.p. ja kaikkina arkina, paitsi lauvantaina, vainaista ottamaan kuolu-sijassa olisi eduksi ilmoittaa ennen sitä päivää. Toivoen suosiotanne nöyrimmällä palveluksella.

Valok. J. Rapo

Nro 41/1912

Venäläistämispyrkimykset iskivät myös koululaitokseen. Venäläisiä kouluja yritettiin väkisin tuoda keskelle supisuomalaista maaseutuakin. Tulokset olivat seuraavanlaisia.

Jaakkiman venäläiset koulut menestyvät huonosti.

Jaakkiman Miklin venäläisen koulun opettaja läksi tämän viikon alusta pois paikkakunnalta ja koulun toiminta on siis ainakin toistaiseksi lakannut. Syynä opettajan poistumiseen oli se, että oppilaat koulusta olivat poistuneet jo aikaisemmin.

Venäläiseen kouluun pani muuan Kumolan isäntä lapsensa sen takia että siellä annetaan lapsille päivällisruoka. Luulisipa lapsilla olevan leipää kotonakin, kun talon pellolla on vieläkin puimatta yksi viime vuotinen ruisnärte "kasattuna" ja tänä vuonna tuli hyvä vuodentulo. Samallainen mies kulkee pitkin pitäjää "selittämässä samaa" muille ihmisille, vaikkei osaa panna omalle kansallisuudelleen arvoa, vaan myy sen muutamaan vaivaiseen hapankaalilautaseen. Hyi häpeä!

70 vuotta sitten

Nro 34/1937

Suurempi määrä hyvärotuisia suuria

porsaita

myydään ensi lauantaina tk. 28 päivänä Lahdenpohjan torilla.

Myyjä.

16-17-vuotias

poika

otetaan sepänoppiin heti.

Seppä E. Pelkonen

Huuhanmäki

Talo

LAHDENPOHJAN kauppalassa, omalla tontilla, myydään heti. Lähempiä tietoja saa

suutari J. Lötjöseltä,

Lahdenpohja

Lumivaaran Kesvalahden Matti ja Vilhelmiina Kaartisen perilliset viettivät kuudetta kertaa sukujuhlaa. Kesäkuussa Porvoossa Kiialan kartanossa pidetyn juhlan järjestäjänä ja vastuuhenkilönä toimi Anna-Liisa Virolainen Porvoosta.

Juhlavieraat saivat rintaansa nimilapun, josta kävi ilmi, kenen Matti ja Vilhelmiina Kaartisen lapsen sukuhaaraan henkilö kuului. Juhlan yhteydessä oli näytteillä Espoosta Inkeri Silvennoisen maalauksia. Ohjelman musiikista vastasi Mouhijärven kanttoriurkuri Lasse Rajalampi. Juhlassa laulettiin Karjala-aiheisia lauluja.

Kanteleen rakentaja kuuluu sukuun

Edellisessä juhlassa oli päätetty - nyt edesmenneen Eero Kaartisen ajatuksen ja esityksen pohjalta - tilata 36-kielinen kantele Beatan sukuhaaraan kuuluvalta jaalalaiselta Veikko Kaarlammelta. Inkeri Silvennoinen haastatteli kanteleen rakentajaa, joka kertoi säästäneensä pitkään kaunista loimukoivua ja päätti nyt rakentaa sukukanteleen tästä näyttävästä materiaalista. Veikko Kaarlampi on rakentanut aiemmin viuluja, puukkoja ja erilaisia yrityslahjoja.

Nyt soitin luovutettiin suvun jäsenten käyttöön. Kanteleen sointia saimme kuulla jaalalaisen Noora Marinin soittaessa sillä "Mun kanteleeni kauniimmin".

Kanteleen lainaussäännöissä sanotaan, että sukukokous päättää, kenelle soitin luovutetaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Lainaajan tulee esittää sillä jokin kappale seuraavassa sukukokouksessa. Kantele päätettiin lainata ensimmäiseksi Tiina Lehikoiselle Ylöjärvelle.

Kanteleen mukana seuraa luettelo henkilöistä, jotka ovat lahjoittaneet varoja sen hankintaa varten. Tili on edelleen auki lahjoituksille.

Hilkka Rajalampi

Mouhijärvi

hilkka.rajalampi @ kopteri.net

Matti ja Vilhelmiina Kaartisen lasten lapsia ns. serkuksia oli koolla pieni joukko.

Veikko Kaarlampi esittelee rakentamaansa, suvulle luovutettavaa kanteletta.

Aikapyörällä Karjalaan –kotiseutumatkakeruu käynnistyi

 

Kaikenikäiset Karjalan kotiseutumatkoja muistelemaan!

 

Matkoja Karjalaan on tehty runsaasti 1990-luvun alusta lähtien. Monille Karjalan käynnistä on tullut suorastaan jokavuotinen rituaali, aikamatka.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto ja Karjalan Liitto järjestävät Karjalan kotiseutumatkoista Aikapyörällä Karjalaan -kotiseutumatkakeruun, joka kestää vuoden loppuun.

Kertomuksia kotiseutumatkoista koottiin Kansanrunousarkistoon jo 1990-luvun alussa otsikolla ”Kertokaa matkasta Karjalaan!” Tuona historiallisena ajankohtana siirtokarjalaiset palasivat suurin joukoin kauan kaivatuille kotiseuduilleen. Keruu tuotti laajan aineiston ensimmäisten käyntien herättämistä tunnoista ja ajatuksista.

Ensi-innostuksen jälkeen retket Karjalaan ovat jatkuneet. Minkälaisia ne ovat nyt? Olemme kiinnostuneita monenlaisista matkakokemuksista. Tarkoituksena on saada arkistoon ainutlaatuinen aineisto kotiseutumatkailusta eri aikoina, eri-ikäisten omin sanoin kertomana. Toivomme vastauksia kaikilta matkaajilta: karjalaisilta ja ei-karjalaisilta, nuorilta ja vanhoilta.

Kerro niistä asioista, jota ovat matkoilta jääneet erityisesti mieleesi. Mikä sai sinut matkalle mukaan? Mikä sinua yhä vetää Karjalaan? Mikä matkailussa on muuttunut vuosien mittaan? Mitä ajattelet Karjalan kylistä, nykyasukkaista ja nykyelämästä? Miten matkustat: yksin, joukossa, omalla autolla, bussilla? Minkälaisia tunteita matkat sinussa herättävät? Mitä matkamuistoja olet Karjalasta tuonut, ja mitä olet niille tehnyt? Kuljetko aina samoja reittejä vai etsitkö uusia käyntikohteita? Missä pitäjässä/pitäjissä olet käynyt? Mikä merkitys Karjalan-matkoilla on itsellesi, perheellesi, suvullesi?

Vastausohjeet:

Vastaa vapaamuotoisesti, omalla tyylilläsi. Kirjoita käsin tai koneella tavalliselle A4-kokoiselle paperille vain toiselle puolelle. Jätä arkin vasempaan reunaan nelisen senttiä tyhjää ja oikeaan reunaan kaksi senttiä arkistointitoimenpiteitä varten. Tekstin pituudelle ei ole rajoitusta. Merkitse erilliselle paperille nimesi, syntymäaikasi ja -paikkasi, ammattisi, osoitteesi ja puhelinnumerosi. Allekirjoita samalla suostumuksesi siihen, että aineisto arkistoidaan nimelläsi Kansanrunousarkistoon tutkimuskäyttöön. Mahdolliseen muuhun käyttöön kysytään luovuttajalta erillinen lupa.

Keräämme ensisijaisesti tekstejä, mutta otamme mielellämme vastaan myös valokuvia, äänitteitä ja videotallenteita.

Valokuvat: Merkitse vastauksesi alkuun, pitääkö kuvat tai negatiivit palauttaa. Kirjoita jokaisesta kuvasta erilliselle paperille (ei kuviin) tärkeimmät tiedot: kuvausaika ja -paikka, aihe, henkilöt sekä kuvaaja. Kerro tarina, joka kuvaan liittyy! Lähetä myös negatiivit (kokonaisina negatiiviliuskoina) mikäli ne ovat käytössäsi. Valokuvien valokopioita tai laser-kopioita ei arkistoida kuva-arkistoon, mutta voit kuitenkin liittää niitä kirjoitukseesi halutessasi. Älä kiinnitä kuvia mihinkään – taitettu paperi tai kirjekuori on hyvä suoja. Jos kuva-aineisto on digitaalisessa muodossa, lähetä kuvatiedostot, älä niiden tulosteita. Saat lisäohjeita skannauksesta ja kaikesta kuvien lähettämiseen liittyvästä Kansanrunousarkiston kuva-arkistosta (p. 0201 131 286).

Äänitteet: Voit äänittää kertomuksesi C-kasetille, minidisc-levylle tai digitaaliseen muotoon (esim. vaw- tai mp3- tiedostoksi) jollekin muulle tallennusalustalle. Sanele äänitteelle ensin haastatteluaika ja -paikka. Kerro henkilötietosi ja mahdollisen haastateltavan henkilötiedot. Pyydä haastateltavalta suostumus siihen, että aineisto arkistoidaan hänen nimellään Kansanrunousarkistoon tutkimuskäyttöön. Merkitse nämä tiedot myös äänitteen koteloon ja kerro äänitteen sisältö lyhyesti erillisellä paperilla. Mahdollisia videoformaatteja ovat mm. VHS, S-VHS, Hi-8 sekä DV. Äänitteitä koskevat ohjeet koskevat myös videoaineistoja.

Lähetä vastauksesi osoitteeseen SKS/Kansanrunousarkisto, PL 259, 00171 Helsinki tai sähköpostilla keruu @ finlit.fi

Lisätietoja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto/Liisa Lehto, p. 0201 131 242,  liisa.lehto@finlit.fi  ja Senni Timonen,  p.0201 131 234,  senni.timonen @ finlit.fi

www.finlit.fi