Kirkkoherra Auvo Naukkarinen

Emeritusprofessori katseli uskon maailmaa omasta yksinkertaisen uskon näkökulmasta, jollaiseksi hän ajatuksiaan nimittää ja piispa taas katekismuksen ja kirkon virallisen opetuksen suunnasta, mielenkiintoinen keskustelu. Sen kuluessa käsiteltiin myös uskontunnustuksemme vaikeaa ymmärtämistä ja Helatorstain tekstien valossa myös maailmankuvia. Näitä olen itse monesti miettinyt.

Raamatun kertomukset on kirjoitettu esikopernikaanisella ajalla, ennen Nicolaus Copernicusta, Sir Isaac Newtonia, Charles A. Darwinia ja Galileo Galileitä, siis ennen nykyisen tieteellisen maailmankuvan syntyä. Raamattu on sidottu maailmankuvaan, jossa aurinko kiertää maata, Jumalan taivas oli ylhäällä, kuolleiden valtakunta alhaalla. Näiden kolmen tason välille myös uskontunnustuksemme on rakennettu. Jeesus tulee ylhäältä, Jumalan luota ja syntyy ihmisten maailmaan, kuoltuaan hän laskeutuu alas kuolleiden valtakuntaan, nousee ylös takaisin keskellemme ja nousee sitten ylös Isän luo.

Lukiessamme uskontunnustusta ja erityisesti Raamatun kertomuksia Jeesuksen taivaaseen astumisesta, meidät haastetaan liikkumaan samaan aikaan kahdessa eri maailmassa, Raamatun maailmassa, jossa kirkon uskon perusdokumentit liikkuvat ja sitten tässä nykyisen aikamme maailmassa, jossa me kysymme: Missä on Jumalan taivas? Samalla kysymme, voisivatko nämä kaksi maailmaa, Jumalan maailma ja ihmisen maailma, olla yhtä aikaa totta ja kuinka ne voisivat päästä mahdollisimman lähelle toisiaan?

Aikamme on tuottanut lukuisia kirjoja, joissa etsitään vastausta siihen kysymykseen, miksi uskontunnustuksemme on niin vaikea ymmärtää ja saisiko sen lausua omin sanoin, sellaisin sanoin, jotka rehellisesti voi uskoa ja jotka todella merkitsisivät lausujalle paljon. Ne meistä, jotka eivät omasta mielestään täytä mittaa ymmärtämällä uskontunnustuksen sanoja arvelemallaan oikealla tavalla saattavat myös miettiä mitä he kirkossa yleensäkään tekevät. Eikö Jumalan kansan jäsenyys ole tarkoitettu erityisesti niille, jotka tunnustavat oikein, uskovat oikein ja myös ymmärtävät oikein?

--- Ei --- tätä jälkimmäisen kaltaista ihmistä varten ei kirkkoa ole kutsuttu elämään ja toimimaan, koska sellaista ihmistä ei ole olemassakaan. Sehän nimittäin merkitsisi, että olisi vain yksi oikea tapa ymmärtää, uskoa ja tulkita. Päinvastoin Jumalan meille antama ihmisyyden rikkaus perustuu siihen, että me tulkitsemme ja tunnemme monella rikkaalla ja erilaisella tavalla tätä elämäämme, maailmaamme ja kaikkia Jumalan salaisuuksia. Sitten me puemme ne eri tavoin sanoiksi, runoiksi lauluiksi ja kertomuksiksi.

Tämän päivän kyselevien ihmisten kanssa tahtoisin etsiä vielä yhden uuden tulkintavaihtoehdon käsitteelle uskontunnustus. Voisiko se totena pitämisen lisäksi tai oikeastaan totena pitämisen sijaan olla vielä jotakin muuta? Sehän ei voi olla vain sanojen peräkkäin lausumista. Eikö se ole sitä, että kun uskon, että Jumala on rakkaus, toteutuu uskoni vain rakastamalla? Kun uskon, että Jumala on armollinen, minä uskon ja palvelen häntä oikein, olemalla omassa elämässäni armollinen. Tätä voi vielä jatkaa. Kun uskon, että Jumala on valo, totuus, loputon lohdutuksen lähde, toivo, tulevaisuus, elämä, niin hänen palvelemisensa on etsiä valoa, lohduttaa toisia, aina toivoa ja kunnioittaa lahjaksi saatua elämää kaikilla mahdollisilla tavoilla. Eikö tämä resepti ole hyvin yksinkertainen? Silloin uskontunnustus ei jää vain sanoiksi, vaan on elämää. Silloin elämä ja usko kulkevat käsi kädessä ja jotenkin ne kaksi maailmaakin voisivat kohdata, tuo Jumalan maailma ja sitten tämä meidän ihmisten maailma.

Auvo Naukkarinen

Töölön kirkkoherra

Jaakkimaan rakennettiin Engelin suuri empiretyylinen kirkko vuosina 1846-1850.

Mummoni isovanhemmat elivät siihen aikaan täyttä elämää, mummoni isä oli alle 10-vuotias. Kirkosta tuli tosi komea, siihen mahtui peräti 3000 henkeä.

Jaakkiman uuden kirkon rakentamista pähkäiltiin kauan. Pelättiin että pitäjä köyhtyy rutiköyhäksi suuren kalliin urakan edessä, mutta entinen kirkko oli tosi huonossa kunnossa. Keisarillinen asetus oli annettu 1811 että julkiset rakennukset oli rakennettava paloturvallisuussyistä kivestä. Totta kai tuli erimielisyyksiä projektista. Kannatettiin ja vastustettiin, tuumailtiin ja äänestettiin. Rovasti Johan Bergh sai viimein asiat luistamaan ja 11 vuotta vanhat piirustukset kaivettiin esille ja tarkka kustannusarvio tehtiin.

Kivikirkosta tuli tosi mahtava. Se oli 42 metriä pitkä ja saman verran leveä, päädyt 15 metriä, kupoli 22 metrin korkuinen. Pääsisäänkäynnin yllä länsipäädyssä kohosi tasasivuinen torni päätyen pieneen kupuun ja sen yläpuolelle kohoavaan lyhtykomeroon. Rakentamiseen tarvittiin mm. 730 000 tavallista tiiltä, 26 000 listatiiltä, 6 500 tynnyriä kalkkia, n.5000 kg kipsiä, 13 000 kuormaa hiekkaa, 1200 kuormaa savea ja 45 000 haapapaanua kattoa varten.

Urakka annettiin Erkki Kuorikoskelle. Päätettiin kuitenkin että peltikatto olisi turvallisempi kuin tuohen päälle tehty paanukatto. Liekö samasta syystä vaihtuneet puuportaat kiviportaiksi.

Rakennuspaikasta oltiin myös erimielisiä. Kirkon paikaksi ehdotettiin yhtenä vaihtoehtona paikkaa, johon kirkko rakennettiin ja rovastin mielestä olisi paikaksi sopinut pappilan vieressä oleva Riihimäki, josta riihi siirrettäisiin muualle. Se olisi sopivasti hautausmaan vieressä. Kaunis kuusikuja olisi niiden välissä. Hän istuttikin kuusirivin valmiiksi.

Urakoitsija sai purkaa vanhan kellotapulin ja tehdä niistä kaksi tupaa työväelle. Kirkon valmistumisen jälkeen ne annettaisiin seurakunnalle. Näin syntyi myöhemmin pitäjäntuparakennus. Kirkonkellot sijoitettaisiin sopiville alustoille käytettäväksi rakentamisen ajaksi.

Seurakuntalaiset saivat osallistua hankkeeseen joko antamalla rahaa tai tekemällä päivätöitä,

jotka urakoitsija korvasi heille.

Kun vuosi oli rakennettu, asetettiin komitea, jonka tulisi valvoa töitä. Rakennustöiden valvonta oli erityisen ankaraa. Kaikki pitäjän miehet katsoivat oikeudekseen pitää silmällä rakennustöitä ja huomauttaa mitättömistäkin asioista. Jokaisen päivän työt aloitettiin ja lopetettiin rukouksella. Aluksi papit pitivät hartaushetket, mutta sitten koulumestarin apulainen Yrjö Tolkki suoritti tämän. Hänen valvottavakseen jäi myös rakennustyöt. Myös puuseppä Matti Venäläisen silmät olivat kaikkialla. (Olisipa nykyrakentamisessa yhtä tarkka valvonta!)

Kun kirkko oli valmis, löydettiin vielä paljon vikoja ja oikeusjuttukin nostettiin. Sittemmin huomattiin, että kummallekin osapuolelle olisi sovinto paras ratkaisu ja myönnytyksiä tehtiin puolin ja toisin. Urakoitsija maksoi 500 ruplaa urkurahastoon ja lisäksi puutteiden korjaamisiin ja käräjäkuluihin.

Kirkko valmistui 1850 ja vihittiin käyttöönsä 1851. Se tuli jaakkimalaisille hyvin rakkaaksi.

Kuvaa Erkki Kuorikoskesta ei ole, mutta hänet kuvataan tukevaksi, ulkoilman puremaksi, punakaksi mieheksi. Hän putosi telineiltä Jaakkimassa ja ontui vähän jalkaansa seuraavaan rakennuskohteeseen mennessään. Hän sai pienen valtion apurahan tutkiakseen kirkkorakennusta ulkomailla. Hän rakensi matkaa varten oman laivan ja purjehti sillä Saksan, Englannin, Norjan ja Ruotsin rannikoita perehtyäkseen perinpohjin alaansa. Hänen pojistaan neljä jatkoi isän ammattia, Otto niminen poika oli suurseikkailija, jonka Sakari Pälsi tapasi Kamtshatkalla. Gustav oli Granit Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja, kiviteollisuuden uranuurtaja.

Erkki piti myös puoliaan oman mielipiteensä ja arkkitehdin piirustuksien välillä. Kun erään pitäjän rovasti muistutti häntä, ettei hän seurannut piirustuksia tai ei osannut niiden mukaan rakentaa, vastasi Erkki: - Tiedättekö, että minä olen ainoa mestari Suomessa joka osaa kivikirkkoja rakentaa, ehkä myös veljeni Jaakko. Näin oli syytäkin sanoa, sillä Jaakob Rijfin Kemin kirkko sortui, samoin virallisen arkkitehdin rakentama Vaasan kaupungin kirkko. Vaasan hovioikeuden talon ja kellotornin rakentaminen uskottiinkin Erkille. Jaakkiman kirkon rakentamisen jälkeen hän siirtyi Lappfjärdin kirkon rakennustyömaalle. Oli etsittävä sopiva savi, poltettava tiilet ja tehtävä perustukset samanaikaisesti. Mestari valvoi itse tiilien polton, ja niistä tuli todella kauniita ja kestäviä. Kirkon vihkiäisissä mukana ollut Suometar-lehti kehui kirkkoa, näkö oli lähellä Turun tuomiokirkkoa.

Leena Lahti

Vantaa

Lähteet:

Heikki Klemetti: Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla ,1936

Kuujo, Immonen, Puramo: Kurkijoen kihlakunta Jaakkima ja Lumivaara, 1958

Esko Toivonen: Viulujen ja naularistien Kaustinen, 1995

Esko Toivonen: Nukeri. Kansanelämää Kaustisella, 1996

Toisen polven lumivaaralainen Teksasista

Juureni Lumivaarassa

Isäni Pauli Lindholm on Lumivaaran poikia, Ihalan kylästä, syntynyt 1925 Kurkijoella. Ennen evakkoon lähtöä hän ehti käydä Lumivaaran Ihalan kansakoulun, jatkokoulun ja rippikoulun. Evakkomatkalta Rovaniemeltä isä sitten palasi 18-vuotiaana vuonna -43 Karjalaa puolustamaan. Sodan jälkeen Lindholmin perhe asettui Hämeeseen, Lempäälään. Siellä Pauli tapasi seurakuntanuorissa äitini Hellä Pullolan, joka oli tullut Isojoelta Lempäälän kuntaan kirjanpitäjäksi. Naimisiin he menivät v. 1954 ja minä synnyin v. 1956.

Helena ja isänsä Pauli Lindholm kuvattuna Amerikassa, nyt isä on palannut Suomeen hoitokotiin eläkepäivikseen.

Pääsin ylioppilaaksi v. 1975 ja samana vuonna aloitin venäjän opiskelut Tampereen yliopistossa ja menin luokkatoverini, Halmarin, kanssa naimisiin.

Filosofian maisteriksi v. 1984, pääaineena englanti. Muutto Kaliforniaan v. 1989. Tohtorintutkinto v. 1994, väitöskirjan aiheena oli kaksikielisyyden kielioppi ja esimerkkiaineisto tuli amerikansuomalaisten kielestä. Vakituinen virka v. 1995, apulaisprofessuuri yliopistossa Teksasissa.

Sisaruksia minulle ei siunaantunut, joten siitä ehkä johtuu, että isä koki kovinkin tärkeänä, että minä ainoana opin tuntemaan karjalaiset juureni.

Mummoni Ruusa oli Savosta kotoisin, mutta oli muuttanut naimisiin mentyään Karjalaan ja omaksunut jos ei karjalan murretta niin ainakin erinomaisten karjalanpiirakoiden tekotaidon.

Mummoni hoiti minua vanhempieni käydessä töissä ja lukuisat kerrat muistan pikkutyttönä ihaillen seuranneeni hänen ‘piirakkapualimen’ pyörittelyään.

Nykyään täällä Teksasissa surkeat karjalanpiirakankuvajaiseni ovat suurta etnistä herkkua. Enkä kerro kenellekään, että ne ovat vain kalpea kuvastus Ruusa-mummon piirakoista!

Muistan koko lapsuuteni olleen jotenkin menetetyn Karjalan kaipuun sävyttämä. Karjalan kunnaita laulettiin ja tarinat Ihalan mökin ajoilta tulivat tutuiksi. Asuimme varhaislapsuuteni samassa talossa isovanhempieni Toivo ja Ruusa Lindholmin kanssa. Ukkoni Toivo oli syntynyt Karjalassa.

Kalifornian kautta Teksasiin

Tohtorintutkinnon suoritin vuonna 1994. Väitöskirjan aiheena oli kaksikielisyyden kielioppi ja esimerkkiaineisto tuli amerikansuomalaisten kielestä. Väitöskirjaani viimeistellessäni ja valmistuttuani opetin kielitiedettä eri puolilla Etelä-Kaliforniaa. Opettaessani opin paljon. UC San Diegossa sain opettaa suomenkielen rakenneoppia kielitieteen laitoksella. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, että kurssille oli kirjoittautunut kokonaista neljätoista kirkassilmäistä opiskelijaa!

Sain vakituisen apulaisprofessuurin viran vuonna 1995, englannin laitoksella Teksasissa. Yliopisto kantaa kuuluisan Sam Houstonin, Meksikon sodan sankarin ja Teksasin kuvernöörin ja presidentin nimeä niiltä ajoilta, kun Teksas oli oma osavaltionsa 1800-luvun puolivälin aikoihin.

Isäkin asui  Teksasissa

Jaakkiman Sanomat on aina tervetullutta postia. Isä, vaikka olikin entinen kova lukumies, lukee enää nykyään kovin vähän, mutta Jaakkiman Sanomia selataan moneen otteeseen. Minäkin sen luen aina mielelläni läpi, sillä niin useasti olen ollut isän kanssa Lumivaarassa, Jaakkimassa ja Kurkijoella, että tuttuja paikkoja on lehden sivuilla usein.

Ihalan mökiltä Lumivaarasta on pitkä matka Huntsvilleen, Teksasiin. Lumivaara on kuitenkin lähellä - aivan kuin Lewisin Narniaan, sinne pääsee joka päivä ‘muistojen vaatekaapin’ kautta.

Junat tupruttelevat edelleen höyryään Ihalan asemalla, Ii-joen yli kulkevalta sillalta voin heittää pari kiveä veteen ja Läpivuotavien vesi on ihan yhtä sinistä kuin ennen.

Helena Halmari Adamsia haastatteli Leo Malinen

Vuosi 1933

Rippikoululaisia 1937

Elettiin vuoden 1990 alkua, Neuvostoliiton loppuaikoja. Puskaradio oli kertonut että kotikonnuille karjalaan pääsisi käymään.

Matka-Moilanen Ämmänsaaresta hoitaisi pikkubussilla kuljetuksen. Niinpä puhelimet soimaan, sukulaiset ja vanhat naapurit mukaan.

Ei suomea, mutta karjalaa

Sortavalassa meille oli järjestetty kotimajoitukset. Asemalta noustiin venäläisen bussiin jossa oli mukana suomea puhuva opas. Bussi kuljetti meidät kaupungin pohjoisosaan, lähelle vanhaa hautausmaata olevalle asuntoalueelle. Auto pysähtyi ensimmäiselle pysäkille, ja opas sanoo, tähän kaksi. Nousin vaimoni kanssa. Kysyin vielä oppaalta, että puhuuko perheessä kukaan suomea. Ei puhu, vastasi opas. Astuimme kadulle. Vastassa oli pienikokoinen vanhempi mies, joka viittasi seuraamaan. Menimme kadun yli toiselle puolelle, kiersimme harmaan kerrostalon pihanpuolelle, porraskäytävään, ja nousimme epäsiistejä portaita kuudenteen kerrokseen. Isäntä avasi oven, meni edellä sisään eteiseen, jossa tumma rouva, kotoisin Vladivostokista, jo meitä odotteli. Tulin sisään viimeisenä, vedin oven kiinni. Samassa pyörähti isäntä taakseni ja varmisti että sisäpuolelta topattu ovi oli varmasti kiinni. Siitä taas vikkelästi lähelle minun eteeni ja kasvot valoisassa hymyssä sanoi, mie oon karjalan poikii. Hän kertoi olevansa Aunuksen karjalaisia, ja puhuneensa nuorena vain karjalan kieltä. Mutta hylänneensä sen, eikä ollut sanonut vaimollensakaan osaavansa karjalan kieltä, kuin vasta äskettäin. Karjalan kieli oli häneltä vähän unohtunut, mutta palautui nopeasti käytössä. Asunto oli hyvin siisti ja huonekalut täyskiilloitettuja. Puilla lämmitettävä kylpyvesikin oli meitä varten kuumana. Heillä oli datsa seitsemän kilometrin päässä, johon he menivät yöksi jättäen asunnon kokonaan meidän käyttöön. Kaksi yötä me siinä talossa nukuimme. Omistamallaan pienellä Zaporojetz-autollaan kuljettelivat meitä ympäriinsä esitellen kaupunkia. Kotona oli pöytä aina kukkurillaan, vaikka asunnon hintaan ei kuulunut muuta kuin majoittaminen. Illalla kun kokoonnuimme yhteisruokailuun, oli jokaisella paljon kerrottavaa. Voiko ihminen enää paremmin vierasta pitää.

Toimi Kojo

Kallislahti

Jaakkimalaisia sukuja esillä

Sukumessuilla Pohjanmaan lakeuksilla

Olin helmikuussa Seinäjoen Sukumessuilla Karjalaseurojen Etelä-Pohjanmaan piirin esittelypöydässä kertomassa omista karjalaisista suvuistani, joiden kantapaikka on nyt täällä Pohjanmaalla. Sukujemme jäsenet ovat toki ympäri Suomea ja maailmaa, mutta lähtöisin olemme Jaakkimasta.

Isäni suku, Pitkäset, on lähtöisin Jaakkiman Sorolasta, isä syntyi Kurenrannan kylässä. Äitini suku, Kaartiset ja Haakanat, on myös lähtöisin Jaakkimasta. Äidin syntymäkylä Kumola on alueella, joka erottui Jaakkimasta Lumivaaran pitäjäksi hänen syntymänsä jälkeen. Joten voin sanoa olevani täysiverinen Jaakkimalainen, vaikka olenkin Töysässä, Etelä-Pohjanmaalla syntynyt.

Siirtokarjalaisuus on läsnä myös suvuissa, joihin olen itse avioliittojen kautta liittynyt: Roivainen, Haikonen, Harinen, Hämäläinen, Parikka.

Nämä siteet luovutettuun Karjalaan ovat vaikuttaneet siihen, että olen jo alle nelikymppisenä alkanut kiinnostua sukuseuratoiminnasta ja sukututkimuksesta. Yleensä oletetaan näistä kiinnostuttavan vasta eläkeiässä. Tosin täytyy paljastaa, että olen nyt eläkkeellä , mutta tälle asialle se on vain hyväksi; on vihdoinkin aikaa tutkia juuriaan.

Pirkko Kallio, Marjamäen Kaartisten sukuseuran puheenjohtaja ja Härkämäen Pitkäsen Paavon ja Piatan sukuseuran sihteeri, esittelemässä tutkimustuloksiaan Seinäjoen sukumessuilla.

DNA-tutkimus kiinnostaa

Olen ollut myös puuhaihmisenä koko Suomen Kaartiset kattavassa Kaartisten Sukuseura ry:ssä, joka on Suomessa edelläkävijä DNA:n käyttämisessä sukututkimuksessa.

Tämä DNA ja geenit olivatkin päivän puheenaihe luentoaihe Seinäjoen sukumessuilla,. Myös minunkin "kansainvaellusryhmä"-todistustani kävi moni ihmettelemässä. Messuilla otettiin yli sata DNA-näytettä Helsingin yliopiston oikeuslääketieteellisen laitoksen alaisen maantieteellisen geenitutkimus -projektin käyttöön.

Nuoret kyselivät

Sukumessuilla tuli selvä havainto, että karjalaisista juuristaan ovat kiinnostuneet yhä nuoremmat sukupolvet (siis jo meistä seuraavat), sama ilmiö ei näkynyt kotiseuduillaan iät ja ajat asuneiden sukujen keskuudessa.

Moni nuori messuilla kertoi kiinnostuneensa mummojensa juttuja kuunneltuaan ja halusivat kovasti tietää nyt lisää muuta kautta, kun mummot eivät ole enää kertomassa.

Kannattaa siis haastatella suvun vanhoja ihmisiä, niin kauan kun he muistavat kotiseutunsa. Etsikää piironginlaatikoista vanhat asiapaperit. Kyselkää, ketä valokuvat esittävät, kirjoittakaa nimet taakse. Perimä- ja muistitiedoista on jatkossa kovasti hyötyä. Sukututkimuksen käytännön toteutuksen tiedonjano tuntui olevan messuvieraissa suuri.

Siirtokarjalaisten tie -kirja

Mukanani olleet "Siirtokarjalaisten tie" -kirjat olivat monelle aarreaitta, samoin kuin ne ovat olleet minulle sukuselvityksiäni tehdessäni. Teos koostuu neljästä paksusta kirjasta, joissa on 1960-1970-luvun vaihteessa haastatellun 140 000:n Karjalasta siirtyneen henkilön henkilötiedot elämänvaiheineen. Tämänkin jättiteoksen käyttö olisi helpottunut, jos olisi ollut nettiyhteys; nimihaTeokseen kuuluva painettu osoitehakemisto perustuu Karjalasta lähtökuntaan, mutta monikaan nuori ei ollut varma mummonsa tai vaarinsa kotipitäjästä luovutetulla alueella.

Karjalan pitäjistä on tehty myös hyviä kyläkirjoja, joissa on talojen asukkaiden nimet syntymäaikoineen. Näin tätä heimokirjallisuutta ja internetiä, perimä- ja muistitieto -aineistoa käyttäen pääsee kotonakin pitkälle sukututkimuksessa. Välillä voi piipahtaa Mikkelin maakunta-arkistossa, jossa on luovutetun alueen lakkautettujen seurakuntien kirkonkirjat ja muuta aineistoa. Kansallisarkistostakin Helsingistä löytyy esim. Jaakkiman perunkirjoja.

Pirkko Kallio, Seinäjoki

Latukkamäen tytöt Lumivaaran Huhtervun kylästä Tornionjoen Kukkolankosken partaalla.

Talvisota oli päättynyt, asekuntoiset miehet olivat vielä rintamalla. Teurastettua tai paleltunutta karjaa oli tienvarret täynnä. Lähtö oli tullut äkkiä.

Torniojokilaaksossa samoin Kemin seudulla oli lumivaaralaisia talvisotaa karussa.

Elämä vieraiden nurkissa tuntui monesti pahalta. Oli ahtautta, puutetta ruuasta, vaatteista ja kaikesta mihin ihmiset olivat tottuneet.

Ei ollut helppoa paikkakuntalaisillakaan. Kaikesta oli puutetta, taloihin oli majoitettu karjalaisia perheitä, outoine tapoineen ja murteineen, sopeutumiskykyä vaadittiin puolin ja toisin.

Välillä päästiin kotiin

Taas sotatoimien alettua ja venäläisten vetäydyttyä talvisodassa valtaamiltaan alueilta karjalaiset palasivat kotiseuduilleen. Kaikki aloitettiin alusta. Talot olivat melkein kaikki asumiseen kelpaamattomassa kunnossa, tai ne olivat hävinneet kokonaan. Miehet olivat taas sodassa, karjalan asuttaminen oli vanhuksien, lasten ja naisten varassa. Silti toivo siivitti askareita. Oltiinhan kotona.

Kauan ei tätäkään vaihetta kestänyt.

Taas lähdettiinevakkoon

Kesällä 1944 tilanne alkoi taas näyttää pahalta. Kesäkuulla esim. räisäläisille tuli pikainen lähtö kotiseudultaan. Lumivaaralaiset poistuivat syksyllä, rauhanehtojen mukaisesti. Vaikkei valtionjohto karjalaisia olisi uusien rajojen sisäpuolelle huolinutkaan.

Nyt oli laadittu ns. evakuointisuunnitelma, talvisodasta poiketen, joten kaikilla oli joku paikka mihin mennä, ainakin tilapäisesti. Lumivaaralaisia sijoitettiin Ala- ja Ylivieskaan, Kalajoelle ja muihin ympäristökuntiin. Lopulliset sijoituspaikat saatiin myöhemmin, sen ns. asutuslain puitteissa.

Monet Jaakkiman Sanomien lukijoiden perheet ovat kokeneet samat kuviot. Kalajoki ja Ylivieska ovat jääneet monen muistoihin.

Monen perheen sukulaisia löytyy myös Oulun alueelta.

Leo Malinen

Elämää Mattikallion talossa Liukosuolla

Erään Rapon sukuhaaran tarina I

Jaakkiman Sanomissa oli 17.12.1927 ilmoitus ”Vapaaehtoisella huutokaupalla myydään tila Lumivaaran Kumolassa tammikuun 2.pnä tila nro 16.” Myyjänä Heikki Rapo. Myytävän tilan nimi oli Lessilä. Heikki Rapo oli syntynyt vuonna 1873 ja hänen vaimonsa Alviina Rapo myös 1873 (os. Hannonen) Uukuniemeltä. He olivat isovanhempiani. Ukki osti veljeltään Robert Rapolta tilan nimeltä Mattikallio, Kumolan Liukosuolta, läheltä Kesvalahden rajaa. Mattikallio säilyi tilan nimenä. Heikki-ukilla oli omistuksessa Kesvalahdella toinenkin tila, Kuismin nimeltään, jonka hän oli perinyt Esteri tädiltään. Tätä tilaa käytettiin kesäisin karjatilana. Tilalla oli kaikki tarvittavat rakennukset. Talon karja saattoi viipyä siellä jopa myöhään syksyyn saakka.

Iloisia perhejuhlia

Mattikallion talossa vietettiin iloista hääjuhlaa kesällä 1936, talon nuorempi tytär Anna meni miehelään, sulhanen oli Jaakko Ahokas, Harviosta kotoisin. Ne olivat isot häät, muistan neljävuotiaana ne hyvin. Tanssilava oli rakennettu ns. mansikka-aholle - ja sitä haitarin soittoa, tanssin menoa ihmettelin silmät pyöreinä. Tanssilava ei ollut itsestään selvyys, talon nuoriso, etunenässä Uuno oli saanut suostuttelun jälkeen äidiltään luvan siihen, sillä talon henki oli uskonnollinen, mutta ei ahdasmielinen. Uunolla oli hyvä syy, hän toi näytille nuoren sievän mielitietyn Saimi Jantusen Maarianvaarasta. Häiden jälkeen täti meni miniäksi Harvioon Jaakon kotitilalle ja mukana seurasi talon paras lehmä.

Kun Jaakko-sulhanen kävi talossa, minä silmätarkkana seurasin nuorta kihlaparia ihan häiriöksi asti. Anna täti merkitsi minulle hyvin paljon koko elämänsä ajan ja iloitsin siitä, että hän oli kummitätini.

Kesäkuussa 1938 Mattikallion taloon toi Uuno eno miniäksi Saimi Jantusen. Häät oli pidetty Maarianvaarassa Saimin kotitalossa. Nyt talo sai nuoren osaavan emännän. Muistan kun silloisen tavan mukaan miniä toi lahjoja talonväelle, ne olivat Saimin tekemiä käsitöitä. Hänen jakaessa niitä hetki tuvassa oli juhlallinen. Saimi toi tullessaan hyvin lypsävän Leila lehmän - nyt olivat puntit tasan jälleen navetassa.

Sinikka Guménius (os. Rapo)

Soittajantiellä Kalinkummussa

Muutimme 1933 Kurenrannan kylään, ”Kalinkumpuun”. Mistä lie nimi tullut, virallinen se ei ollut. Sen käsitti muutaman mökin pienellä alueella. Kotitietämme sanottiin ”Soittajantieksi”. Tämäkin nimi oli itsestään tullut, sillä jokaisessa asumuksessa soitettiin jotain soittopeliä.

Lahdenpohjan musikantit 1936, vas. T Pellikka, Häkkinen ja rumpali E Riihelä (Kilperi, Jaakkiman Sanomien arkisto)

Suo-Yrjöt kujan alussa soittivat viulua, meillä Tauno, Einoja Mirja viulua ja mandoliinia. Tauno soitti myös saksofonia, klarinettia, xylofonia ja haitariakin hän oppi Saikkosen Roopelta soittamaan. Me tytöt puhaltelimme Ekin tekemää pajupilliä. Tien lopussa Sihvosen Matti lapsilauman ympäröimänä näppäili kitaraa.

Mökkimme oli pieni, hirsistä rakennettu, maalaamaton. Siinä oli vain yksi huone, tupa, neljine ikkunoineen, joten valoa riitti.

Vintille pääsi tikapuita pitkin aina avoinna olevan ikkuna-oven kautta. Se oli oikea aarreaitta minulle. Siellä höylänlastujen seassa selasin ja luin vanhoja kuvalehtiä.

– Se oli onnen se!

Mökin lähellä oli suolampi ”kulppa”, jonka vesi näytti tummanruskealta. Uimme kulpassa, vaikka vesi oli huisan kylmää. Ympärillä kasvoi mahtavia leppiä ja vaaleanpunaisia maariankämmeköitä, joiden juuret olivat kuin ylöspäin kohotetut avoimet kädet – siitä niiden nimi. Laituri oli paikallaan ja oli mukavaa, kun pyykkipäivänä touhuttiin siellä muuripadan ympärillä koko päivä. Vaatteet käytiin lopuksi huuhtomassa kirkasvetisessä Kärnänjoessa. Uimme myös, vaikka vesi oli niin kylmää, että jäykistyi, ellei ollut koko ajan liikkeessä.

Noin puolen kilometrin päässä oli isompi lammikko, jossa oli lämmintä, savensekaista vettä. Rannat kasvoivat rehevää ruohikkoa, joten jos jonkinnäköiset elukat ja ötökät olivat myös runsaslukuisina vedessä. Sammakoita ei onneksi näkynyt vedessä! Lähellä asuva Kattaisen isäntä kielsi meitä uimasta muka ihottuman pelosta. Luulen kuitenkin lasten metelöinnin häirinneen häntä enemmän.

Tullessamme Kalinkumpuun olimme ainoa talo siinä metsikössä, vain Heiniön talo oli lähellä. Niiltä ajoilta muistan, kuinka iltaisin pyydystimme lepakoita kepin nenään kiinnitetyllä valkoisella vaatteella, lakanalla. Pihalla juostiin edestakaisin, heilutettiin vaatekeppejä ja riemu oli suuri, kun lepakot törmäsivät niihin ja jatkoivat lentoaan. Illalla äänet tietysti kuuluivat kauemmaksikin naapureihin, vaikkeivät näköetäisyydellä olleetkaan. Muistan Kattaisen kylällä kertoilleen, että ”Pellikan laululintuset laulavat” mekastusta kuunnellessaan. Äiti vain nauroi!

Vähitellen alkoi tulla muitakin asukkaita. Tuli Suo-Yrjön perhe, joilla oli ihmeeksemme lehmä mukanaan. Heillä oli meidän ikäisiä lapsia – heistä saatiin hyvät leikkikaverit. Sovussa leikittiin, vaikka välillä oltiin suutuksissa ja silloin huudeltiin kaikenlaisia loruja. Muistan huutaneeni: ”Kaipuripukki kaakattaa, ei anna rauhassa maatakkaan!” Siihen Hilkka vastasi pihamaallaan kasvavan männyn oksalta: ”Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy!” En leppynyt, vaan huusin: ”Apina rusinapuussa, rusina apinan suussa!” Ne sättimiset olivat vain mausteita sopassa.

Oli sääntöjä, joita tuli noudattaa. Yksi oli se, ettei saanut mennä mihinkään sisälle, ellei ollut lupaa kotoa tai asianomaisen talon väeltä. Toinen sääntö oli, ettei saanut valehdella, toisen oman ottamisesta puhumattakaan, mikä oli sanomattakin selvää. Kolmas oli se, ettei saanut räkyttää!

Marja Huoviala, s. Pellikka

Tampere

Naapurit jatkavat yhteistyön kehittämistä

Karjalassa vieraili Leningradin alueen toimeenpanovallan valtuuskunta

Neuvottelut käytiin huipputasolla. Leningradin alueen valtuuskunta kuvernöörin Valeri Serdjukovin johdolla vieraili viime viikolla Petroskoissa. Karjalan ja Leningradin alueen yli kuusi vuotta kestäneen yhteistyön välitulosten tarkastelu oli vierailun pääaiheena.
Naapurialueet ovat kehittäneet yhteistyötä vuodesta 2000. Siitä lähtien kanssakäyminen alueiden välillä on kiinteytynyt kaupankäynnin rinnalla myös maatalouden, rakennusalan, kulttuurin, matkailun, urheilun ja kansallisuuspolitiikan alalla.
Karjalan ja Leningradin alueen monivuotisia ystävyyssuhteita lujitettiin uudella pöytäkirjalla, joka sisältää yli kymmenen kohtaa. Yksi tärkeimmistä niistä on Pietarin ja Petroskoin välisen Sortavalan kautta kulkevan liikennereitin kehittäminen. Kuluvana vuonna autotie siirtyy liittovaltion omistukseen. Aiemmin Petroskoin ja Sortavalan välisellä tieosuudella on tehty melko suuri työmäärä.

Oleg Gerasjuk
Karjalan Sanomat 23.5.2007

Mikä tämä on?

Kuvan esine on valmistettu Lumivaarassa. Mutta mistä se on valmistettu ja mikä se on?

Lähetä vastauksesi toimitukseen, yhteystiedot sivulla ”Tervetuloa”-sivulla Arvomme yllätyspalkinnon kaikkien vastaajien kesken.

Mikäli sinulla on hallussasi merkittävä ja erityinen muistoesine, lähetä kuva ja selostus siitä, arvuutellaan seuraavassa lehdessä lukijoiden tietämystä!

Kirjeitä kaukaa

100 vuotta on kunnioitettava ikä, onpa lehtemme lukijoitakin yltänyt siihen ikään.

Vuosina 1906-1907 elettiin Suomessa kasvun kautta, monta yhdistystä, lehteä ja toimikuntaa perustettiin. Aatteellinen toiminta oli vireätä. Saatiin jopa oma Eduskunta, jonka 100-vuotisjuhlaistunto pidettiin toukokuussa ja juhlinta jatkuu.

Sadan vuoden takaa voimme saada viestejä arvaamattomista suunnista. Ennen vanhaan kirjoitettiin kirjeitä ja kortteja, ja niistä saa hauskoja välähdyksiä sukulaisten elämään. Eräs 64-vuotias täti oli v. 1882 iloinen saatuaan kirjeen sisarensa lapsilta ”Se oli niin lystiä minusta että viälä saara tietää teitistä. En minä erittäin ole ollut kipenä, mutta aina yhtä ja toista paikka vaivaa, niin kuin vanhoja tekee.”

Kirjeissä kerrottiin arkisia asioita, vuodenaikaan liittyviä säätietoja, kotieläinten, lasten ja omiakin vointeja. Sellainen pyrkii tämäkin lehti olemaan, kuin kuulumisista kertova kirje kotikylän väelle!

Tämän päivän nuoret näpyttelevät tekstiviestejä ja sähköpostia kirjeiden asemesta. He ovat myös näppäriä käyttämään tietokonetta ja opettavat netin käyttöä isovanhemmilleenkin ja löytävät sieltä paljon tietoa menneiltä vuosikymmeniltä ja elämästä ennen vanhaan. Eikä siinä kaikki, netissä on myös runsaasti tietoa tämän päivän karjalaisuudesta ja arvomaailmasta, tapahtumista ja harrastuksista. Kannattaa tutustua karjalaisiin juuriin.

Karjalaisuus on esillä jälleen voimakkaasti, iloisesti ja tunteella perinteisillä kesäjuhlilla viikkoa ennen juhannusta.

Tervetuloa lukijatapaamiseen Ouluun,

kesäöiden valoisiin tunnelmiin!

Irma Sinerkari

Ketkä ovat esi-isiäni? Missä he ovat asuneet? Näitä kyselee yleensä vasta sitten kun asiaa tietävät ovat jo poistuneet keskuudestamme.

Äitini Helvi o.s. Rännälin juuret tiedän tulleen Karjalasta Laatokan rannoilta. Äiti on syntynyt Käkisalmessa. Hänen isänsä suku Rännälit ovat asuneet siellä vuosisatoja.

Äidin äiti Olga Parikka on syntynyt Sortavalassa ja perheen muut lapset Käkisalmessa. Olgan isä, Tuomas Parikka s. 1838, on syntynyt Jaakkimassa ja kulkeutunut luotsin tehtävissä Laatokan rantaa alaspäin. Hänen juurensa olivat Kalksalossa. Hänen isänsäkin oli nimeltään Tuomas Parikka, vaimo Carin Sallinen s.1817. Kalksalossa syntyivät kaikki perheen lapset, Carin, Tuomas, Beata, Jaakko, Pekka ja Johannes.

Pekan pojat Pekka, s. 1898, ja Tuomas, s. 1894, työskentelivät myös luotsin tehtävissä. Rahman saari liittyi läheisesti työhön. Luulin heidän asuneenkin siellä, mutta saarella ei tainnut olla asutusta. Vanhempani kävivät pari kertaa 1930-luvulla sukuloimassa ja heitä kestittiin ylenmäärin Laatokan lohella ja piirakoilla. Pekan äiti Kristiina, o.s. Poutanen s. 1864, oli paistanut aina tuoreita piirakoita ennen kuin vieraat heräsivät. Aurinkoisia valokuvia veneilystä ja Laatokasta on matkasta muistona.

Perheemme asui Joutsenossa ja sotien jälkeen etsiydyimme isän Yrjö Timosen kotiseudulle Pohjanmaalle Kaustisen Jylhän kylään. Mummoni, Anna-Kreetta s.1863, tiesi esivanhempansa ja oli aulis heistä kertomaan jos kuulijalla oli korvaa kuulla.

Yksi hänen esi-isistään oli Matti Matinpoika Kuorikoski, s.1741, jonka suunnittelema ja rakentama kirkko valmistui vuonna 1777 Kaustisen kappeliseurakuntaan. Matilla oli 13 lasta ja suku levisi siitä laajalle. Matin poika Heikki s.1772 oli todellinen suurrakentaja. Hänen nimissään on 15 kirkkoa ja 9 kellotapulia. Hänen pojistaan 3 oli tunnettuja rakentajia. Jaakko s.1807 oli vielä tuotteliaampi kuin isänsä. Hänen rakentamia kirkkoja on 22 ja 15 kellotapulia. Jaakko "korjasi" myös isoisänsä tekemän Kaustisen 80-vuotiaan kirkon. Korjausrakentamisen voi tehdä oman päänsä mukaan, siihen ei virallinen taho puuttunut. Nykyinen Jaakon rakentama kirkko on aivan erinäköinen kuin alkuperäinen, samalle kivijalalle rakennettu. Siinä on tyypillinen Kuorikoskien leima.

Heikki Kuorikoski oli 3 poikansa Fredrikin, Matin ja Erkin kanssa korjaamassa Turun tuomiokirkkoa Turun palon jälkeen 1730. Samalla sitä suurennettiin ja tornia kohotettiin. Fredrik poika asetti lopuksi ristiä tornin huipulle, putosi ja kuoli heti.

Erkki (1813 – 1889) oli myös töissä Turussa. Erkkikin oli aloittanut rakennustyöt nuorena 18-vuotiaana. Puukirkkojen lisäksi hän teki kivikirkkoja, hän oli myös muurari. Kirkkoja rakennettiin lähinnä länsi Suomeen, mutta Erkki rakensi Sortavalaan puukirkon, joka paloi talvisodassa.

Lieneekö Jaakkiman kirkon rakentamisessa ollut mukana ollut myös esivanhempiani? Tässä hankkeessa yhtyy karjalaisten esi-isieni sukujuuret ja pohjalainen sukupuuni 6 sukupolven takaa. Erkin Kuorikosken setä Jaakko on suoraan esivanhempani.

Leena Lahti

Kossat, ruvot, närtteet ja kaappunat

Heinänteko

alkoi yleensä heinäkuun alkupäivinä, kasvusta ja ilmasta riippuen. Se oli 1920-luvulla paljolti käsityötä, kun niittokoneita ei ollut joka talossa. Käytiin tekemässä naapureille luokoa (niittämässä heinää). Herättiin klo 3-5 aikaan, sillä silloin oli hevosilla helpompaa, kun ei ollut niin kuuma ja paarmoja oli vähemmän. Käsinniittäjät aloittivat samalla kellonlyömällä ja se oli todella kovaa hommaa, kun vähän väliä piti viikatetta teroittaa kovasimella.

Käsiviikatteita oli kahdenlaisia, väärävarsisella niitettiin sivupaikkoja ja ojanpientareita ja tehokkaammalla kossalla eli pitkävarsisella niitettiin isommat peltoaukeat Vaikka niittokone asteittain syrjäytti viikatteen, niitettiin ahot ja muut syrjäpaikat edelleen käsin.

Haravointi tapahtui käsin puisilla, yli kymmenpiikkisillä haravoilla. Piit olivat yleensä pihlajaa ja kesän mittaan jouduttiin uusimaan katkenneita. Käsiharavan syrjäytti hevosvetoinen haravakone, joita kuitenkin oli vain muutamissa taloissa 1930-luvun alkupuolella, naapuriapu toimi haravoinnissakin.

Hyvän heinäilman vallitessa saattoivat heinät kuivaa hajallaan pellolla päivässäkin tai ne koottiin yöksi karheelta ruvoille, joista seuraavana aamuna taas hajotettiin pellolle kuivumaan. Paksumpi apila-timotei-heinä nostettiin seipäille kuivumaan ja seipäiden tuli olla pellolla rivissä kuin sotilaat, siinä komea näky!

Kaikki viljat

leikattiin ennen sirpillä. Lyhteet sidottiin ja ruislyhteet pantiin kuhilaille ja kevätviljat viisikoille. Kuhilaissa oli tavallisesti kymmenen lyhdettä ja viisikoissa nimensä mukaisesti viisi – neljä jalkaa ja hattulyhde. Lyhteille teko oli tarpeellista riihessä puintia varten.

Myöhemmin, kun puitiin koneella, ei ollut tarpeellista sitoa viljaa lyhteille. Kevätviljat usein niitettiin viikatteella tai niittokoneella, johon oli tehty viljankokoomalava, josta haravamies pudotti viljan maahan. Sitten ne kuivattiin irrallisina seipäillä. Ruis oli kuitenkin helpompi käsitellä sidottuna koneella puitaessakin. Elonleikkuukoneet tulivat vasta 1930-luvun loppupuolella.

Viljojen kuivuessa pellolla tapahtui tärkeä jälkituleentuminen, minkä jälkeen ne voitiin ajaa puitavaksi. Kun kaikki eivät sopineet riiheen, tehtiin ruislyhteistä närte, joka pinottiin niin, että lyhteitten latvat ja tähkät jäivät närtteen sisään ja tyvet ulkosivulle. Kevätviljojen lyhteistä tehtiin pyöreitä kaappunoita, myös niissä tähkät jäivät sisälle. Kun kaappunat peitettiin ruisoljilla, ne säilyivät kastumatta.

Muistellaanpa peltotöitä

Heinätöitä muisteli edellä Viljo Kuismanen Miklin kyläkirjassa ja elonleikkuuta Aarne Härkönen Ihalan kyläkirjassa. Onko sinulla mukavia muistoja heinäpellolta tai elonkorjuutöistä, joita haluaisit jakaa muitten lukijoitten kanssa?

Milloin sait tarttua sirpin tai viikatteen varteen? Kuka huolehti terät kuntoon? Mitä lapset tekivät pelloilla? Muistatko käärmeitä tai muita eläimiä heinäpellolla? Kävitkö naapurien nuorten kanssa korjaamassa kaukaisempien peltosarkojen heiniä? Mitä pelloilla oli eväänä?

Muisteluita otetaan mielellään vastaan toimituksessa tai niistä voi soittaa lehden toimittajalle Tea Itkoselle puh. 040-557 4223.

Miklin kalastuskunnan kalajuhlaperinne

Jaakkima-juhla Punkaharjulla 12.8.2007 on samalla Miklin Kalastuskunnan kalajuhla. Tämä perinne on jatkunut jo vuosia.

Retken kohteena joukolla jaakkimalaisia nuoria 60 vuotta sitten oli Itä-Karjalan opisto, jossa vietettiin Laatokan Karjalaisten heimojuhlaa.

Meitä Ilmajoen jaakkimalaisia nuoria mukana oli ainakin Ketolan (Parikan) Irma ja täydennystä oli sitten Savonlinnan nuorista jaakkimalaisista mm. Pertti Tapanainen, Kaksosen nuoria ym. Kuka muistaa, kuinka paljon meitä olikaan mukana?

Olimme opistolla jo vuorokautta ennen auttaen järjestelyissä ja mm. lipunmyynnissä, missä vain apua tarvittiin, sekä otimme osaa juhlapäivänä ohjelman suoritukseen. Saimme kiitokset ainakin Nuori Karjala -lehdessä, joka minulla on vieläkin tallessa.

Asuin Ilmajoella melkein Tommi Kilpiön naapurina, Kyröjoen silta välissä, jolloin välillemme kehkeytyi ystävyyssuhde, auttelin monissa askareissa, kun Eero-poika oli vaikeavammainen sotainvalidi. Menin aivan kuin kotiin heille, erikoisesti Elli-rouvan lämmin olemus tarjoiluineen ei jää pois mielestäni.

Jaakkiman Nuorisoseuran toiminta tietysti oli loppunut ja Tommi ehdotti, että alkaisin haalia nuorisoa toimintaan ja saimmekin melkoisen joukon kasaan. Järjestimme pienimuotoisia juhlia, näytelmiä mm. Maalaiset markkinoilla, jossa Eeva Tapanainen oli naispääosassa, olin hänen tossun alla oleva miehensä, jota kutsui ”Töplikkääksi”. Opintokerhokin toimi ja paljon muuta toimintaa.

Vuonna 1948 meidän oli tarkoitus viedä viesti Laatokan Karjalaisten heimojuhlille Joensuuhun, mutta esteitä tuli tielle kohtalon. Lähdin kuitenkin melkein ”uunituoreen” vaimoni kanssa pyöräilemään poikki maan. Matka kesti 6 vuorokautta, matkaa kertyi lähes 650 km poikkeamineen. Joensuussa juhlissa luettiin putkessa säilytetty viesti Ilmajoelta, aplodit olivat mahtavat!

Matka oli samalla testi, mistä on tämä nuori vaimo tehty, mutta hyvin hän matkan kesti, ja pesti on kestänyt nyt lähes 60 vuotta.

Nuorisotyö jäi, kun muutimme pois Ilmajoelta, mutta miellyttävät muistot jäivät sielläkin vietetystä elämästä.

Terveisin Viljo Kuismanen
Hamina

Tervetuloa Itä-Karjalan opistolle 60-vuotisjuhlaamme, ken vain kynnelle kykenee, olisi mukava haastella pitkästä aikaa. Kannattaa varata lauantaipäivä Retrettiin ja Luston metsämuseoon tutustumiseen ja sitten illalla opiston suojissa muistellaan, varatkaa sieltä majoitus jo nyt!

Soitapa, jos muistat ketä kaikkia tapahtumassa 60 vuotta sitten oli mukana, puhelin 0400 958 851 / Viljo Kuismanen.

Kesäkuun korttiannokset (irtileikattava)

Leipää ja muita viljatuotteita:

A1, A2, B, C, D ja E leipäkorttien kesäkuun kokokupongilla tuoretta leipää 400 gr. ja tähtikupongilla 66 2/3 gr. Kuivaa leipää tai muita viljatuotteita kokokupongilla 300 gr. ja tähtikupongilla 50 gr.

Leivoksia saadaan antaa ainoastaan alleviivattuja kuponkeja vastaan, samoin myös kaurasuurimoita, mikäli niitä on saatavissa ja ellei paikallinen kansanhuoltolautakunta ole niiden jakelusta toisin määrännyt.

Lihaa, lihajalosteita ja kananmunia

R-lihakortin kesäkuun poikkiviivoituksella tummennetulla kupongilla 20 pennin arvosta lihaa, lihajalosteita tai kananmunia. D ja E leipäkorttien erikoiskupongeilla D65, D66, E65, E66, E 67 ja E68 saadaan lisäksi samoja tuotteita 2 markan arvosta. Kesäkuun tummentamattomat kupongit eivät ole voimassa.

Kahvinkorviketta ja teetä:

Vanhan yleisostokortin (Y kortti) käyttämättömillä T7 ja T8 kupongeilla kahvinkorviketta 250 gr. tai vaihtoehtoisesti teetä 50 gr. Uusia kuponkeja ei siis kahvinkorviketta varten ole määrätty.

Saippuaa, suopaa, pesupulveria ja nestesaippuaa:

Y1 ja Y2 yleisostokorttien kupongilla U13 huhti-kesäkuun aikana 125 gr. saippuaa tai suopaa taikka vaihtoehtoisesti 250 gr. pesupulveria tahi nestesaippuaa.

Lasten vaatetus- ja jalkinekortin kupongilla L15 lisäksi 125 gr. saippuaa tai suopaa taikka vaihtoehtoisesti 250 gr. pesupulveria tahi nestesaippuaa.

Hienosaippuaa saadaan luovuttaa ainoastaan lasten vaatetus- ja jalkinekortin kuponkia L15 vastaan.