Tässä lehdessä
1. PALSTA
-
22 kultaista arvokisamitalia -
Omakustanne Eero Kirmaselta
-
Viljamakasiinit
2. PALSTA
-
Jaakkimalaisten Seuran kokous
-
Lumivaaralaisten yhteistyö lisääntyy
-
Elämää asutustilalla II
-
Elämää Lahdenpohjassa II
3. PALSTA
-
Perinnettä
-
Kesäinen veneretki Laatokalla -
”Nyt mie en ennää oo mökin Lauri”
-
Tule mukaan muistelemaan teatteria
4. PALSTA
-
Ruokaperinnettä
-
Muistellaanpa teatteria!
”Pässinmunia uuninleualla”
Olimme Evakkona Sulvalla Sundomissa. Siellä kerrottiin tarinaa naapurikylästä ja eläinlääkintävälskäri Härkösen Matista. Hän oli aikoinaan ollut Hiitolan eläinlääkärin R. Mondellin kyytimiehenä ja apulaisena ja oppinut siellä muutamia eläinlääkärin taitoja.
Matti oli muun muassa salvannut oriin. Jollekin tuli silloin oivallus - lihasta kun oli puute vuonna 1945 - että tehdään jäännöksistä hyvä paketti ja pudotetaan tielle. Jos vaikka joku löytäisi...
Tarina tuli mieleen, kun luin Olkinuoran Jussin kirjaa ”Naura vähän". Siinä Junnu ja enonsa olivat suurin piirtein samanikäisiä poikia, kun teurastettiin pässi. Teurastaja leikkasi pässin pallit ja antoi ne pojille. "Voitte pallotella näillä." Pojille oli kuitenkin opetettu, että ruuan kanssa ei leikitä. Pojille tuli kuitenkin ajatus pistää pallit pakettiin ja pudottaa paketti, jos joku sen löytäisi. Voitte tarkistaa kirjasta ”Naura vähän", kuinka pojille kävi.
Jussi Olkinuora on kirjoittanut monta hauskaa kirjaa. Jos löydätte hänen kirjojaan, lukekaa ne. Kirjat on kirjoitettu Antrean murteella, mutta kyllä niitä ymmärtää. Kirjan lopussa on selvitys murresanoista.
Perinneruoka Lumivaarasta
Jaakko Kolmosen kirjassa "Karjalan ja Petsamon perinneruoat" kerrotaan, että pässinmunat olivat Lumivaaran perinneruokaa. Muistan kun ennen syksyllä pässi teurastettiin ja isän mummo paistoi pässinmunat uuninleualla kaalinlehden päällä, kun uunissa oli vielä hiillos. Ainoa mauste oli suola. Hyvää oli.
Tuli mieleeni tässä taannoin järjestää pässinmunien paistajaiset arvovaltaisten osanottajien läsnäollessa. Kaikki söivät ja kehuivat kyseistä herkkua. Toisella kerralla mukana oli henkilö, joka oli Islannissa syönyt pässinmunia. Islannin silloinen presidentti Vigdis Finnbogadóttir oli tarjonnut päivällisen, jossa oli lampaasta kaikenlaista, myös pässinmunia.
Toisella kerralla, kun meillä oli paistajaiset, lähti meitä seuraavana päivänä Karjalatalolle Helsinkiin noin parikymmentä henkeä. Heille tarjosin matkalla pässinmunamaistiaisia ja kaikki söivät, eikä kukaan moittinut.
Helsingissä oli Motti-niminen ravintola. En tiedä onko kyseistä ravintolaa enää ja onko listalla vielä pässinmunia (Motti toimii ja tarjoilee myös pässinkiveksiä, kertoo nettisivusto. Toim. huom.).
Munien mausteena suola on vieläkin paikallaan. Kuuluuhan vanha sanontakin, että parraton pusu on kuin muna ilman suolaa.
Kalevi Kokko
Muistellaanpa teatteria!
Näytteleminen on ollut perinteisesti suosittu harrastus maassamme – niin myös Jaakkiman seudulla. Lahdenpohjassa Työväenyhdistyksen näyttämöllä harjoiteltiin ja esitettiin useat näytelmät ja Ihalan Nuorisoseuran toimintaan kuului heti alusta alkaen teatteriesitykset. Jo vuoden 1906 Jaakkiman Sanomissa kerrotaan, kuinka Työväenyhdistysten Wappujuhlissa nähtiin kaksi näytelmää: jaakkimalaisten ”Arwan nosto” ja ihalalaisten ”Wirkistysmatka”.
Ihalan Nuorisoseuran ohjelmistossa olivat alkuaikoina mm. näytelmät: Tukkijoella, Anna-Liisa, Hilma, Junula ja Tanula ja myöhemmin: Koivulan kihlajaiset, Kadonnut testamentti, Kuuromykkä täti, Onnen veräjä, Varjelevat voimat, Roinilan talossa, Annikin kosijat ja Tulitikkuja lainaamassa.
Useimmat iltamanäytelmät olivat hauskoja seuranäytelmiä, joiden tekstivihkosia käytiin ostamassa Sortavalasta ja Lahdenpohjasta. Esiintymisasuja lainattiin tuttavilta ja naapureilta ellei omista komeroista sopivia löytynyt. Nuorisoseuralla oli käytössään kolmet kulissit: maisema-, tupa- ja kamarikulissit.
Vuorosanoja harjoiteltiin töiden lomassa: kyntömies saattoi sarkaa harppoessaan käydä niitä läpi mielessään ja käännöksessä tarkistaa taskussa olevasta vihosta, oliko muistanut oikein. Naiset lienevät harjoitelleet kehrätessään, lypsäessään jne.
Jaakkiman Sanomien helmikuun 6. päivän lehdessä 1913 kerrotaan Ihalan nuorisoseuran 10-vuotisjuhlista, jonne Jaakkiman nuorisoseura teki rekiretken runsaslukuisella joukolla ja esitti juhlassa Maila Talvion näytelmäkappaleen "Elinan häät" toimittajan mukaan ”sangen onnistuneesti ja mukaansa tempaavasti”.
Joskus näyttämöllä tuli kommelluksia. Ihalassa on muisteltu, kuinka kuiskaajan kopissa oli alkuaikoina valaistuksena kynttilä ja kerran näytelmässä sattui niin, että näyttämöllä viskattiin ämpäristä vettä ja se sattuikin vahingossa sammuttamaan kuiskaajan kynttilän. Onneksi näyttelijän kekseliäisyys pelasti tilanteen: ”emäntä” käski ”isännän” olla hiljaa, kun hän käy ulkona katsomassa, mikä meteli siellä on. Hän kävikin keittiöstä hakemassa tulitikut, jotka jalallaan juoksutti kuiskaajalle ja näytelmä saattoi jatkua. Yleisöllä oli tietysti hauskaa seuratessaan jännittyneenä, kuinka näyttelijät selviävät tilanteesta.
Jaakkiman Sanomien kuva-arkisto kertoo Lahdenpohjan Työväenyhdistyksen näyttämöllä esitetyn mm. näytelmät: Rikos ja rangaistus, Kadun enkeli, Hevoshuijari, Rajaseudun laki, Saituri, Sulhanen puilla paljailla, Punainen laukku, Kylän heittiö ja Koskenlaskijan morsian.
Jaakkiman historiassa Kansallis-Nuorisoseuran näyttelijäseurueen kuvassa on mukana myös lehtemme ensimmäinen päätoimittaja Juho Kaartotie ja pormestari Rafael Zinck, mutta 16 muusta näyttelijästä ei ole nimitietoja.
Tea Itkonen
Lähteitä: Jaakkiman Historia, Jaakkiman Sanomien arkisto, Ihalan kyläkirja ja Ihalan nuorisoseura 1905-2005
22 kultaista arvokisamitalia
MM-tason urheilija Jouko Grip
Kansainvälinen Paralympiakomitea (IPC) julkaisi vuonna 2006 Torinon Paralympialaisten yhteydessä ensimmäisen vammaishuippu-urheilijoiden Hall of Famen.
Jouko Grip maaliskuussa 2006 Torinon Hall of Fame huomionosoitustilaisuudessa.
Vain kolme katsottiin kelvollisiksi saamaan tämän arvostetun tittelin: alppihiihtäjä Annemie Schneider Saksasta, valmentaja Ulla Renvall Ruotsista ja maailman paras mieshiihtäjä Jouko Grip Suomesta, joka oli myös ainoa miesurheilija.
Juuret Lumivaarassa
Joukon karjalaiset juuret löytyvät äidin kautta. Helmi os. Uimonen on syntyisin Lumivaaran Kalksalon kylästä. Äiti ja poika asuvat molemmat Pälkäneellä lähellä toisiaan.
Jouko Kalevi Grip on syntynyt v. 1949, joten parin vuoden päästä on 60-vuotisjuhlat. Hiihtolatu on edelleen puoleensa vetävä ja siellä Pälkäneen maastoissa hän ylläpitää vuosien varrella hankittua hyvää kuntoa. Hänen urheilu-uransa osoittaa kuinka oma vammaisuus voidaan kääntää voitoksi ja henkiseksi vahvuudeksi.
Aarno Kaartinen
Omakustanne Eero Kirmaselta
Eeron evakkoreissut ja vähän muutakin
Kesällä 2006 Järvenpäästä Lumivaara-juhlilta palaillessamme Eero Kirmanen kertoi kirjoittavansa muistelmiaan evakkoreissuistaan.
Teksti tulee olemaan karua, korjailematonta, sellaista kuin hän sen taitaa.
Käydessäni Eeron luona piakkoin kirjan julkaisemisen jälkeen hän esitteli suurta kasaa kynällä, käsin kirjoitettua paksua paperinippua. – Tässä se on.
Eeron kertoman mukaan kukaan sisaruksista ei ollut urakkaan ryhtynyt, joten hän otti tapahtumien kulun kertomisen jälkipolville tehtäväkseen.
Meitä kotinsa menettäneitä karjalaispoikia ja tyttöjä on paljon, tarinat alkavat haalistua, kohta niiden kertojatkin vaikenevat.
Kirja on pieni siro, lähes 100-sivuinen. Kirmasen perheen ja sen pojan Eeron selviytymistarina, ajasta ennen talvisotaa tähän päivään.
Alavuden Karjala-seura ja Alavuden kaupungin kulttuuritoimi yhdessä järjestivät kirjan julkistamistilaisuuden 8.1.2007 Alavuden kaupungintalolla. Tilaisuudessa Eero Kirmanen kertoi kirjastaan ja hänen siskonsa Elna Muhonen lauloi Evakon laulun.
Eero on Alavuden Karjala-seuran puheenjohtaja ja Lumivaara Seuran hallituksen jäsen ja innokas karjalaisuuden vaalija.
Leo Malinen
Viljamakasiinit Jaakkiman "Lopotin"rannassa
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vaikeutui Suomessa viljan saanti, olihan silloin omavaraisuus vain noin 40 %. Viljatuotteita oli tuotu mm. pohjois- ja etelä-Amerikasta, Australiasta ja Venäjältä. Laivaukset olivat loppu ja tuonti Venäjältä Suomenlahden kautta sukellusvaaran takia keskeytynyt. Nyt oli Laatokka viljan tuontireittinä ainoa, sillä rautatiet oli Venäjän tuonti- ja vientiliikenteen käytössä kokonaan.
Senaatti päätti rakennuttaa Jaakkiman hyvään satamaan, johon hiljattain oli vedetty rautatie, 10 suurta makasiinia viljan tuontia varten. Vilja tuotiin pääasiassa säkeissä, n.s. jauhomatoissa eli jauhokuleissa, jotka oli valmistettu niinistä. Varastoissa oli kunkin kerroksen päädyssä isot ovet, joista kulit nostettiin köydellä sisään.
Maailmansodan päätyttyä jäivät makasiinit siviilikäyttöön ja myytiin tarpeettomina. Vuonna -39 oli vielä jäljellä 4 kpl, joista välirauhan aikana venäläiset hävittivät 2 kpl ja pommitus tuhosi vuonna -42 viimeiset 2 kpl.
Kuvassa seisova mies on asemamies Savolainen, joka oli ensimmäinen asemamies vuonna 1912 ja viimeinen lähdettäessä evakkoon vuonna 1940.
Muisteli B Häyrynen
Virpomisloruja on monenlaisia:
”Virvon varvon vitsasella, koitan kevätpajusella
onnea oksalla tällä, terveyttä toivottelen, siunausta siivittelen.”
”Virpoi varpoi, tuoreeks terveeks
tulevaks vuojeks
siulle vitsa, miulle palkka.”
”Muut ne virpoo vitosella,
mie vain kymppejä kyselen.”
Kansanperinnettä:
”Hiljaisena lauantaina tai lankalauantaina Jeesus on haudassa ja tuonelassa. Kristuksen poissa olemisen vuoksi kansanperinteessä ajateltiin, että pahat henget ja pääsiäisnoidat riehuivat vapaasti. Suojautumisen keinoiksi syntyivät pääsiäistulet.”
Pääsiäistä puolin ja toisin – yhdessäkin
Moni asia oli uudella paikkakunnalla toisin kuin ennen siellä Karjalassa.
Pääsiäinen on molemmilla heimoilla syvästi uskonnollinen juhla. Kiirastorstai oli jo päivä, jolloin valmistauduttiin varsinaisiin pyhiin. Pitkäperjantai oli sitten se päivä, jota vietettiin asiaan kuuluvalla hartaudella molempien heimojen keskuudessa. Silloin ei saanut mennä kylälle, työnteko rajoittui aivan välttämättömiin askareisiin, mitään juhlia ei ollut, oltiin tarkasti kotona. Ei meluttu, - nimensä väärtti päivä.
Kananmunat olivat molempien pääsiäisruokaa. Kananmunien värjääminenkin taisi olla yhteinen tapa.
Virpomisperinne
Oli siis samojakin tapoja, ne vain olivat jostain syystä muotoutuneet erilaisiksi. Yksi tapa, joka molemmilla heimoilla oli, on virpominen.
Karjalaisten virpomispäivä on palmusunnuntai. Lapset kävivät tervehtimässä tällöin lähisukuaan ja perheen ystäviä ja hakivat palkan pääsiäispäivänä saaden palkakseen jotain maistuvaa, saattoi muutama kolikkokin tulla.
Aivan samalla periaatteella lapset Etelä-Pohjanmaalla kiertävät talosta taloon – päivä vain on pääsiäislauantai. Silloin noidiksi pukeutuneet lapset kiertävät talosta toiseen koristelluin pajunvitsoin virpomassa talon väkeä. Taka-ajatuksenaan mahdollisimman monen ja suuren pääsiäismunan tienaaminen.
”Pääsiääsvalakiaperinne.”
Muualla suomessahan vastaava kokko poltetaan juhannuksena - täällä pääsiäisenä. Kuuluisia ”pääsiääsvalakiapaikkoja” oli ympäri maakuntaa. Kilpailtiin siitä missä on se suurin ja kaunein.
Peräseinäjoen Sydänmaantien varressa oli yksi perinteinen paikka. 60-luvun nuoriso muistaa vielä sen paikkana, josta ei kotona pääsiäislomalla käytäessä voinut pois olla. – Siellä olivat kaikki tutut, entiset ja tulevat tyttö- ja poikaystävät, riita- ja tappelukaverit. Uudet ja vanhat. Mitään virallista ohjelmaa ” valakioolla” ei ollut. Hauskaa kuitenkin pidettiin viinan voimalla tai ilman.
Karjalaislähtöiset nuoret olivat tietenkin innolla kuvioissa mukana. - Koskas meille ei olisi hauskanpito kelvannut.
Leo Malinen
Kesäinen veneretki Laatokalla
Soutaen kävimme Harvion Timonsaaressa viikonloppuna, siis lauantaista sunnuntaihin, koska lauantaina oli vielä työpäivä.
Tytöt soutelemassa Laatokalla, Harvion laivalaiturin edustalla.
Oli sotakesän 1943 viikonloppu. Työpaikkani oli Jaakkiman apteekki. Suunnittelin lähteväni kotiin Timonsaareen viikonlopuksi. Kysyin silloiselta apteekkioppilaalta Aira Tyrniltä, kiinnostaisiko häntä lähteä kotiini kanssani. "Voi, mielihyvin!" kuului vastaus. Pian levisi henkilökunnan keskuuteen tieto suunnitelmastamme. Yksi ja toinen pyysi päästä mukaan, mm. apteekkarin poika Lasse, joka sattui olemaan lomalla rintamalta. Lauantai-iltana soutuvene oli täynnä väkeä, kun lähdimme soutamaan kohti Harviota. Minua vähän pelotti, mitä äiti ja muu kotiväki sanovat, kun äkkiä pölähtää venelasti vieraita. Reilun tunnin kuluttua rantauduimme Tervaniemeen ja kipitimme pihaan. Pian kahvi porisi liitalla. Saimme nauttia kahvia ja hyviä lämpimäispullia.
Aikomuksemme oli mennä Pöllönniemeen katsomaan nuotan vetoa ja auringonlaskua. Pöllön luodolla oli monta nuottakuntaa, ja muikkujakin tuli. Pian paistoimme nuotiolla takuutuoreita muikkuja. Telttakin oli mukana. Alkoi sopivan paikan etsiminen. Sehän löytyi helposti niemen lahukasta. Eikun teltta pystyyn ja majoittuminen. Oli se sotapoika vähän hämillään ison tyttölauman keskellä. Sopu sijaa antoi, kaikille löytyi selän paikka.
Hyvin nukutun yön jälkeen alkoi soutu Lahdenpohjaan. Kävimme tulomatkalla Hakasaaressa. Siellä ei ollut kuin kivijalat ja komea luonnonkivistä tehty laituri, jonka Jaska Rapo oli muurannut. Aikamme ihailtuamme kaunista saarta ja maisemaa suunnistimme Ijäksen Tervaniemeen. Ei aikaakaan, kun äiti ja Aino-sisko ilmaantuivat tuomisineen. Äiti ja Aino järjestivät meille varsinaiset yllätyspidot. Ainolla oli toisessa kädessä kalankeittoastia ja toisessa maitokannu. Äidin kapassa oli ruokailuastiat, leipä ja voi. Tarjottava ruoka oli täysmaitoon keitetty muikkusoppa. Ruokajuomana oli eilen kirnutun voin kirnumaito. Saimme eilen leivottua ohraleipää ja eilen kirnuttua voita. Kun muistaa sota-ajan korttiannokset, tarjoilu oli suorastaan ruhtinaallinen. Kyllä ruoka maistui ja sai kiitosta. Oli mukava lähteä soutamaan Lahdenpohjaan. Istutimme ainoan sotilaan peränpitäjän paikalle. Soutajia vaihdettiin tarpeen mukaan. Hauska ja muistiin tallentunut kesäinen veneretki Laatokalla.
Muistelijana 82-vuotias Hilja Ijäs
Synnyin Metsämiklissä Ilmari ja Maria (Maikki) Rädyn neljäntenä lapsena syksyllä 1937.
Sisaruksistani oli kaksi, Kalervo ja Kirsti, kuollut kurkkumätään kahden päivän välein melkeinpä päivälleen kaksi vuotta ennen syntymääni. Kotimme sijaitsi Rädyn kosken ja Siesman puolivälissä, lähimmät naapurit olivat Heinonen ja Valtonen. Kahden ensimmäisen elinvuoteni aikana minua oli hoitamassa äitini naimaton Anni-sisar. Hän kuoli vähän ennen talvisodan syttymistä.
Kotipihalla Metsämiklin Kapasenmäessä v. 1938 isä Ilmari, äiti Maria (Maikki) sekä lapset Ahti ja Lauri.
Poikas valveil on
Evakkoon lähdimme ensiksi Uukuniemelle Niukkalan kylään, jossa isäni sisaren miehellä Antero Mielosella oli kotitalonsa mailla Lonkalammen rannalla pieni mökki.
Evakkoreestä minulla on vain jonkinlainen hämärä muistikuva. Äitini kertoi matkasta pikku episodin. Olin kova poika laulamaan ja siinä rekimatkalla lauloin silloin hyvin ajankohtaista Vala-laulua, jossa kertosäkeessä on sanat "ollos huoleton, poikas valveil on" ja sitten olin nukahtanut. Äiti nauroi, että siinä se minun turvani nyt nukkuu.
Lonkalammilta on ensimmäinen selkeä muistikuvani. Hevonen oli mennyt syömään lähelle suolammen reunaa ja vajonnut veteen. Joku huomasi sen ja huusi: "hoi miehet tuokaa kirves lappiita, hevonen on lammessa". Tätä minä poika sitten huutelin seuraavat päivät.
Uukuniemeltä jatkui evakkotaipaleemme Ylivieskaan Raudaskylän Säilynperälle. Sieltä muistiini on tallentunut vain pohjalaisen kansanperinteen pääsiäisvalkeat. Sitten isä osti Paavolasta pikku mökin jonne muutimme. Niinpä minua kutsuttiin mökin Lauriksi. Naapurissa oli Hiitolasta kotoisin oleva Hännisen evakkoperhe, jonka samanikäisen Anni-tytön kanssa kävin leikkimässä.
Kerran ollessani menossa sinne, tuli vastaan vanha mummo piippu suussa. Minä säikähdin ja juoksin kiireesti kotiin äidin luo: "siellä on noita-akka".
Muistissani on myös keväinen parkin kiskonta nahkateollisuuden tarpeisiin Limingan niittyjen rannoilla.
Äiti, täällä mie oon
Jatkosodan sytyttyä tuli sitten aika palata takaisin Karjalaan. Ruukin asema sekä juna oli pimennetty ja meitä evakkoja oli lähdössä paljon. Huomasin Hännisen perheen ja livahdin heidän kanssaan junaan. Muistan kuinka he olivat hämmennyksissään "mitä myö tään pojan kanssa tehhään". Kun äitini huomasi minun hävinneen, hän jätti Ahti-veljeni vahtimaan tavaroita lähtien etsimään minua junasta kulkien vaunusta vaunuun. Pimeässä junassa kuului äidin ääni kysellen "onkohan täällä näkynyt pientä poikaa". Silloin minä huusin: "äiti, täällä mie oon". Junamatka kotiin Karjalaan oli pitkä. Vaunut olivat täpötäynnä, nukuin joskus penkin alla, joskus hattuhyllyllä. Mutta kun joku lomalta palaavista sotilaista alkoi soittaa haitaria, silloin karisi unet silmistäni. Nivan asemalta lähdimme heinäkuorman päällä ajamaan kotiamme kohden. Jokaisen talon kohdalla kysyin aina: "kenen koti tämä on". Niin myös kysyin kotipihallamme. Tämä on meidän koti, oli vastaus. Sisälle mentäessä muistin: "tässä on Annin kammari". Tuvassa kuului pienen pojan tyytyväinen toteamus: "nyt mie en oo ennää mökin Lauri".
Lauri Räty
Olitko sinä tai joku muu perheesi jäsen mukana näytelmätoiminnassa?
Muistatko näytelmiä, näyttelijöitä tai ohjaajia? Kuka toimi kuiskaajana? Miten lavastuksia ja kulisseja tai näytelmäasuja tehtiin tai hankittiin? Kuka valitsi näytelmät? Kuka toimi lipunmyyjänä? Muistatko kommelluksia harjoituksista tai esityksistä? Palkittiinko näyttelijöitä? Missä muualla esiinnyttiin kotinäyttämön lisäksi? Oliko muissa kylissä näytelmäpiirejä?
Pienet muistonmurusetkin ovat arvokkaita. Kirjoita tai soita muistosi lehden toimitukseen. Näytelmämuistoja kerää Tea Itkonen, puh. 040 557 4223 tai tea.itkonen@jaakkimansanomat.net tai postitse ilmaiseksi osoitteeseen:
Jaakkiman Sanomat
OMAVASTAUS
Tunnus 5000043
01003 VASTAUSLÄHETYS
Kuvateksti:
Kuva näytelmästä Rajaseudun laki.
Kuva: Jaakkiman Sanomien arkisto.
kevätkokous
Kevään tuntua oli jo kovasti ilmassa, kun 18 Jaakkimalaisten Seura ry:n jäsentä ajeli vesilammikoita väistellen Seinäjoen seurakunnan upouuteen Kultavuoren toimipaikkaan pitämään kevätkokoustaan.
Varapuheenjohtaja Eino Pääkkönen ja sihteeri Sirkka-Liisa Niemi keskustelevat Oulun kesäjuhlamatkasta. Istumassa pöydän päässä puheenjohtaja Kari Jääskeläinen ja etualalla Anna-Liisa Rissanen ja Reino Hovatta
Lumivaaralaisten yhteistyö lisääntyy
Etelä-Suomen Lumivaaralaisten vuosikokous pidettiin 10.3 2007 Karjalatalolla. Läsnä oli 37 yhdistyksen jäsentä. Aluksi juotiin perinteiset pulla- ja piirakkakahvit.
Ennen varsinaisen kokouksen alkua puheenjohtaja Aarno Kaartinen kertoi yhdistyksen päätavoitteista vuoden aikana.
Yhdessä Lumivaara-seuran ja Lumi-säätiön kanssa ja tuella toteutetaan hautausmaiden siivous- ja raivaustalkoot Lumivaarassa 16.-20.5.2007. Opetusministeriöstä on saatu apurahaa tähän kohteeseen.
Toinen tärkeä asia on vihdoinkin toteutunut, Lumivaaran museon hanke. Museo on perustettu Siirtolaisuusmuseon yhteyteen Peräseinäjoelle, johon tehdään myös pysyvä Lumivaara-näyttely. Jaakkimalaiset tulevat mukaan hankkeeseen.
”Alku aina hankalaa – uusi koti kylmälle tilalle”
Kerro omista kokemuksistasi jälleenrakennuksen ajasta. Lyhyetkin muistelmat otetaan vastaan toimituksen osoitteeseen tai sähköpostitse leo.malinen@jaakkimansanomat.net
Emäntien kurssit.
Kurssit olivat sodan jälkeen suosiossa, ihmisiä kehitettiin. Keittokurssilaiset yhteiskuvassa Malisella, eturivissä perheen lapset Eila ja Leo
”Olen Hannu – kiikuttakaa!”
Rinkeleitä Kirkkovaaran kahvilan leipomossa vuonna 1925.
Muutimme Vaaran kylästä Lahdenpohjaan toukokuussa 1930. Asuimme Annalan omakotialueella pienessä talossa kansakoulun lähellä. Taloja oli noin parikymmentä, laudoitettuja ja muistaakseni keltaiseksi maalattuja valkoisin pihtipielin. Talossa oli keittiö ja kamari.
Meitä oli kahdeksan sisarusta, kuusi siskoa ja kaksi veljeä. Isä oli kuollut 1927 sydäntautiin ollessani puolitoistavuotias. Jäätyään leskeksi Lyydia-äitini Jumalaan luottaen ja sitkeästi työtä tehden vei joukkoaan eteenpäin. Meille lapsille hän aina teroitti rehellisyydessä pysymistä, hyvää käytöstä ja ”yhteen hiileen puhaltamista”. Tien toisella puolella oli pienempi talo kuin meillä. Siinä asui Aalto-niminen pariskunta, ukko ja mummo, kuten keskenämme heitä nimitimme.
Lähellä asui Kiukkosen perhe. Heillä oli ikäisiämme lapsia ja pieni Hannu-poika, jota keinutettiin kehdossa. Siitä minä sain idean, että minuakin piti keinuttaa. Niinpä kiipesin leikkeihin hankittuun valkoiseen kätkyeeseen ja selitin: ”Olen Hannu, kiikuttakaa!” Tästä sainkin lisänimen, jota varsinkin sisarukseni Eino ja Maire mielellään käyttivät.
Kiukkosten vieressä asui Pekkalan herrasväki. Heillä oli isompi talo, isäntä oli upseeri, majuri, pitkä, laiha ja jylhän näköinen mies sotilaspuvussaan.
Marja Huoviala (s. Pellikka)
Tampere
2.4.2007 Pääsiäisnumero nro 2. 2007 Tilaa oma lehtesi tästä: toimitus@jaakkimansanomat.net
© 2007 MNu - webmaster @ jaakkima. com - Sanomat aineiston käyttö kielletty