pitäjätoimintaa tehostetaan

Karjalan Liiton pitäjätoimintaa tehostetaan

Karjalaisten pitäjäyhdistysten liitto perustettu

Karjalaisten pitäjäseurojen ja muiden karjalaisten pitäjäyhdistysten edustajat perustivat syksyllä Karjalaisten pitäjäyhdistysten liiton.

Liiton kautta pitäjätoimintaan saadaan lisää jäntevyyttä ja painoarvoa. Liitto selkeyttää erilaisten pitäjäyhdistysten asemaa Karjalan Liitossa ja valvoo, että luovutetun alueen eri osat tulevat pitäjätoiminnassa ja sen hallinnossa tasapuolisesti alueellisesti edustetuksi.

Liitto osallistuu myös pitäjätoiminnan suunnitteluun ja kehittämiseen.

Liiton olemassaolo myös täsmentää Karjalan Liiton sääntöjen kohtaa, jonka mukaan liittoon kuulutaan valtakunnallisten rekisteröityjen liittoyhdistysten tai piirien kautta.

Vastaavanlainen elin on mm. 1999 perustettu Karjalaisten sukuyhteisöjen liitto.

Ensimmäisen kerran pitäjäyhdistysten liiton jäsenyys vaikuttaa vuoden 2008 Karjalan Liiton liittokokouksessa.

Pitäjäyhdistysten liiton ensimmäinen vuosikokous pidetään 17.3.2007.

Karjalan Liiton pitäjätoimintaa on ansiokkaasti luotsannut Satu Hallenberg, joka on Etelä-Suomen Lumivaaralaiset ry:n entinen puheenjohtaja, nyt hallituksen jäsen.

Karjalaisten pitäjäyhdistysten liiton perustamiskokous. Mukana myös Suur-Jaakkimalaiset ry:stä Tarja Rantama, Jaakkimalaisten seura ry:stä Kari Jääskeläinen ja Etelä-Suomen Lumivaaralaiset ry:stä Anja Seppä. Satu Hallenberg eturivissä sai kokouksen nuorimman osanottajan syliinsä.

Karjalan Kunnaat/ISi

Marja Huoviala (s. Pellikka) muistelee lapsuuttaan ja yhdeksän henkisen perheensä elämää Lahdenpohjassa 1930-luvulla, jolloin he asuivat Annalan omakotitaloalueella. Alueella oli parikymmentä samanlaista laudoitettua, keltaiseksi maalattua taloa valkoisin pihtipielin. Taloissa oli keittiö ja kamari, jossa oli korkea pystyuuni.

Pojat T Riihelä ja T Pellikka, taustalla vaneritehdas. (Kuva Jaakkiman Sanomien arkistosta.)

Pikkupoikana Ihalan asemalla

Asuimme Ihalan asemalla, kahvila Kojon piharakennuksessa.

Siellä Ihalassa, aseman läheisyydessä, noin 5-vuotiaana lienen saanut innostuksen rautatien ilmapiiriin.

Halkojunamiehiä, kirjoittajan isä  hytin kohdalla valkoisessa paidassa.

Olinhan kyllä tosin jo monta vuotta saanut seurata kertomuksia isän ja setäni matkoista halkojunissa. Olin ollut usein isän mukana aseman halkolaanilla ja katsellut rautatievirkamiesten tärkeää liikehtimistä junien ja postin jakelun aikana, samoin asemamiesten ahertamista kärrien kanssa makasiinin edessä. Kuinka tärkeinä he olivatkaan mennessään vaihdekopille kääntelemään vaihteita junakohtausten aikana! Oli jännittävää seurata veturin liikehtimistä vaihtotyön aikana, kun vaunuja jätettiin lastauspaikalle. Samoin oli mielenkiintoista tutkia vaunujen alla olevia laitteita: narun näköisestä vaijerista nykäisemällä sai usein kuulumaan salaperäisen pihahduksen. Usein sattui tulemaan vastamaalattu vaunu, jonka tuoksu oli erikoinen. Puolikuivaa maalia sitten voi mukavasti muovailla.

Kerran kauniina kesäpäivänä järjestelyjuna seisoi tavan mukaan Ihalan asemalla. Veturi pihisi ja savun tuoksu levisi asemaseudun ylle. Seisoin ihaillen veturin vierellä. Kuuman rasvan tuoksu sai mielikuvitukseni liikkeelle.

Kuljettaja katseli avoimesta ikkunasta. Varmasti hän aavisti pikkupojan tunteet, koska kehotti nousemaan ylös veturin hyttiin. Mikä riemun tunne täyttikään pojan mielen! Reippaasti nousin ne muutamat askelmat ja kurkistin kapeasta väliköstä kuumaan hyttiin. Miten outo, kiehtova ja salaperäinen maailma siellä näkyikään! Kirkkaita ja kiiltäviä putkia, venttiileitä, vipuja, lasia ja mittareita. Ja mikä kiehtova tuoksu! Sanattomana katselin tuota kaikkea. Varmasti silloin sain alkusysäyksen harrastukseen kaikenlaisten koneiden ja laitteiden pariin.

Tehdessäni elämäntyöni veturinkuljettajana koetin aina ymmärtää vetureitteni

ympärillä kierteleviä pikkupoikia.

Pauli Lindholm

Pääsky palkitsi

Pääkaupunkiseudun Karjalaisyhteisöt Pääsky ry palkitsi ansioituneita jäseniään syyskokouksessa marraskuussa.

Etelä-Suomen Lumivaaralaiset ry:stä Tomi Rapo sai Karjalan Liitto ry:n pronssisen ansiomerkin nuoresta iästään huolimatta. -

Tomi on reissannut luovutetussa Karjalassa useilla erityyppisillä matkoilla ja erityisesti Tomia ovat kiinnostaneet kalastusmatkat Laatokalle. Kalastus on ollut aina Tomin sydäntä lähellä, liekö perua siitä, että hänen isänsä äidinisä oli Laatokan kalastajia Lumivaaran Kumolan kylästä, kertoo Seppo Rapo.

Viime kesänä Tomi toimi kesäkodin isäntänä Jollaksessa ja pesti jatkuu tulevana kesänä. Uuttera isäntä on pitkin talveakin ahkeroinut Jollaksen kesäkodilla ja vuodessa saanut aikaan yhtä paljon kuin moni muu kymmenessä vuodessa, kertoo Anja Lehtinen.

Lisäksi Pääsky ry palkitsi ansioituneen jäsenen, Lumivaarassa syntyneen Riitta Naakan kutsumalla hänet Pääsky r.y:n kunniajäseniksi ja hänelle lahjoitettiin harrastajataiteilija M.K.Hyytiäisen naivistinen maalaus Karjalaisten kesäkodista, jonka hoito on ollut Riitan sydäntä lähellä.

Irma Sinerkari

Kuvateksti:

Kesäkoti Jollaksen ensi kesän isäntä Tomi Rapo ja aktiivityöstä syrjään vetäytynyt Riitta Naakka saivat Pääsky ry:n huomionosoitukset.

Jaakkiman sanomat

Perustettu          1906

Kotipaikka    Kerava

Ilmestyy  7 kertaa vuodessa

Julkaisija ja kustantaja:

Jaakkiman Seudun Pernneyhdistys ry.

Aleksis Kiven tie 58

04200 Kerava

Päätoimittaja

Irma Sinerkari

) ilt. 050 440 6109

     parillisin viikoin myös päivisin

    Fax 050 8 440 6109

    Email:

toimitus@jaakkimansanomat.net

Aineiston postitus:

Postiosoite ilman postimerkkiä

Jaakkiman Sanomat

OMAVASTAUS

Tunnus 5000043

01003 VASTAUSLÄHETYS

Jaakkiman Sanomat maksaa postimaksun

Ilmestymispäivät v. 2007:

12.2

2.4.

14.5.

11.6.

13.8.

8.10.

10.12

Aineiston tulee olla toimituksessa 2,5 viikkoa ennen ilmestymispäivää.

Ilmoitushinnat

0,60 euroa+alv./pmm (sis. alv)

ISSN 0786-4949

Sivunvalmistus:

I-print Oy, Seinäjoki

Paino:

I-print Oy, Seinäjoki

Eläintentäyttäjä Markku Natri

           

Maailmalla arvostettu taitaja

Jaakkimalaiset juuret - Reuskulan kylä - Lapua ja vilkas ystävällinen mies tuntuvat kuuluvan kaikki samaan pakettiin.

Jo pihassa aistii kauneuden

tajun ja kiintymyksen

luontoon, ystävälliset valot loistavat kaikkialla, muuten hämärässä tuhruisessa aamussa.

Lasitetun verstaan eteisestä näkyy uskomattoman hienoja kauriin päitä ja muita hienosti täytettyjä

eläimiä.

Vastaanotto on lämmin, kiireen tuntu on unohtunut jonnekin, tervehdys on vilpitön.

Lehtemme – Jaakkiman sanomat – on tuttu kuulemma jo lapsuudesta saakka.

Täytettyjä eläimiä on joka puolella työtiloja eri valmiusasteissa. Slovakiasta kotoisin oleva nuori harjoittelija nylkee saukkoa. Olen ennen vierailuani katsonut Markku Natrin uskomattoman hienoista töistä kertovia kotisivuja. Niistä käy selville myös eräretkien järjestelyt eri maihin, Viron Hiidenmaalle ja viime aikoina myös Afrikkaan. Saaliina yleensä linnut ja joskus talvella villisiat. Menetetyn Karjalan alueelle on myös järjestetty metsästysreissuja erikokoisille ryhmille.

Markulle ovat arkipäivää myös osallistuminen ammattiin liittyvään maailmanlaajuiseen järjestö-, opetus- ja kilpailutoimintaan Amerikassa ja Venäjällä, Afrikassa ja Euroopassa.

Kyläkirjoissa on kuvattu runsaasti talven huveja. Varsin suosittuja olivat hiihtokilpailut, joista voitettiin pokaaleja. Kilpailtiin joko oman kylän tai koulun oppilaiden kesken tai varsin usein koulujen välisinä kilpailuina. Mäkeä laskettiin kelkoilla ja omatekoisilla suksilla, luisteltiin omatekoisilla luistimilla Laatokan tai kotilammen jäällä. Kuvaavia poimintoja muutamista kyläkirjoista.

Lähdin mukaan, kun kummitätini Pirkko kysyi, haluanko lähteä sen, papan ja äidin kanssa. Ajattelin että mitä meninkään lupaamaan, mutta kannatti kyllä lähteä!

Metsämiklin kyläkirja valmistui painosta marraskuussa ja heti ilmestymisensä jälkeen se on ihastuttanut lukijansa eri puolilla maata. Joku luki neljä tuntia yhteen putkeen – ei malttanut välillä syödä tai juoda. Jonkun oli luettava se heti kolmeen kertaan. Joku aina nukkumaan mennessään sitä selailee ja lukee pienen pätkän. Kuvat katsotaan äärimmäisen tarkkaan: mitä kaikkea ne kertovat entisestä ajasta ja elämästä kohteensa ohessa.

Kirjan toimittajat ovat taitavasti yhdistäneet ja toimittaneet alueellisen ja tutkimustiedon, muistelmat ja kuvamateriaalin kauniiksi ja lämpimäksi teokseksi, joka on aarre.

Kirjan toimittajat Martti Kauppinen ja Päivi Pakkanen Laatokalla kesällä 2004.

Kirjan toimittamiseen ryhtyivät kolmen, jo aikoinaan Metsämiklissä ristenneen suvun edustajat. Teollisuusneuvos Erkki Pekkinen toimituskunnan puheenjohtajana ja rovasti Martti Kauppinen toisena toimittajana antoivat täyden tukensa kirjan vastuulliselle toimittajalle Päivi Pakkaselle. Pekkiset ja Kauppiset ovat vanhoja metsämikliläisiä sukuja Siesmajärven rannalta, kun Pakkaset asettuivat sinne vuonna 1891. Kirjassa yhdistyvät hienosti senioreiden muistot ja kokemus nuoruuden voimaan ja näkemykseen.

Tea Itkonen

”Kostamojärvi oli tyypillinen karjalaiskylä hiljaisine asukkaineen. Jos joku kaipaa sieltä jotakin suurta, suureksi voidaan sanoa vain metsiä.”

Mies, jol on lahkeet laveat

ja sikar suussa suuri

ja pulisongit pulskeat

kaik hurman vehkeet juuri

Mies joka nauraa, tarinoi

ja on kuin kultavihne

vaik ymmärrä ei sanaakaan

suur Suomen tytön ihme.

”En yrittänyt kovasti supistaa tekstiä, jota sain haastatellessani Kostamojärven kylässä asuneita. Siksi Muistelmakirjasta Kostamojärveltä tuli odotettua laajempi niin tekstin kuin kuvien osalta. Pieni kylä on mielestäni nämä 416 sivuaan ansainnut, se ikäänkuin piti puolensa pontevasti”, totesi kirjan toimittaja, teologian maisteri Raija Kainulainen Keuruun vanhassa pappilassa vietetyssä julkistamistilaisuudessa.

Alkuperäistä materiaalia oli vain vähän, kun pieni joukko kostamojärveläisiä kokoontui ideoimaan kyläkirjaa vuonna 2002 Kuohulle. Kirjassa pääosaan pääsivät ne yli 40 henkilöä, joita Kainulainen kävi haastattelemassa eri puolilla Suomea. “He haastattelivat aitoina karjalaisina monasti itse itsensä”, sanoo tekijä, joka itsekin syntyi viimeisenä sotakeväänä kostamojärveläisten Aini ja Esko Turtiaisen perheeseen.

Raija Kainulainen sai käyttöönsä yli 400 valokuvaa, joista kirjan rikkaassa kuvituksessa on käytetty 200. Valokuvia otettiin yleensä elämän suurissa taitekohdissa, mutta kuvia kylän kadonneesta maisemasta ei löytynyt juuri ollenkaan. Onneksi valokuvat luokiteltiin lähes poikkeuksetta tärkeiksi ja otettiin mukaan evakkoon lähdettäessä.

Keveitäkin muistoja

Kainulainen keventää raskaita muistoja selvittämällä, mistä Lumivaara, Kostamojärvi ja Akkaharju saivat eriskummalliset nimensä. Sirkka Narinen os. Litmanen kirjoittaa hauskasti, miten hänen sisarensa Vieno oli ollut jatkosodan aikana Akkaharjun asemalla käymässä ja kotiin tultuaan oli julistanut käyneensä rouvatalossa. Kun pulavuosina 1930-luvulla jotkut paikkakuntalaiset lähtivät Suojärven seudulle metsätöihin, jouduttiin joskus kirjoittamaan matkalippu Akkaharjulta Naistenjärvelle.

Maija de Groot os. Komonen